Ihminen, aava ja rannikko

Neljä vuotta sitten, sinä samaisena vuotena, jolloin elin kirjoittajana Pohjanmaalla, kävin vanhempieni ja sisareni kanssa Wienissä tapaamassa ystäväperhettä, joka asui silloin siellä. Oli hiihtoloma, eli helmi-maaliskuun vaihde, kotona vielä lunta ja pakkasta, mutta Keski-Euroopassa jo kevät vihersi ja aurinko oli lämmin. Lähtöä edeltävänä iltana isäni oli tullut minua Jyväskylään junalle vastaan, ja kotimatkalla autossa soi hassu kappale.

Lauloin tuota samaista kappaletta vielä samana iltana siskolleni, joka tietenkin heti lähti mukaan juttuun. Hänkin tiesi sen, se oli Zen Cafen uusi biisi Ihminen. Oudot sanoitukset ja tiukka rytmi jäivät päähän. Koko lentomatkan Müncheniin hyräilimme tuota kappaletta, ja vielä kun olimme vuokra-autolla ajaneet yöpaikkaamme Linziin, josta jatkoimme seuraavana aamuna Wieniin, ja olimme jo syvällä siskonpedissä peiton alla ja kello oli ehkä yksi yöllä, vielä silloinkin kuiskailimme "kello käy, kello käy, kello käy..."

Paitsi että kappale on hassu ja outo, siinä on paljon ajatusta.

Sinä olet ihminen, muistatko,
sinä olet aava ja rannikko,
sinä olet tuulia latvoissa,
natiseva silta ja nauloja,
sinä olet ihminen muistatko?

Aina sitä ei tahdo muistaa, että on ihminen. Että on vain ihminen. Että on ihminen.

Aina ei tahdo jaksaa, ei tahdo kuulla, ei tahdo tuntea mitään, tahtoo vaan olla ja elää eteen päin, tuntematta, kuulematta, kuuntelematta, näkemättä ja tietämättä mitään muuta kuin sen, että jalat vieläkin osuvat maahan ja hengitys kulkee sisään ja ulos. Ihminen on heikko ja sittenkin niin vahva, että vaikka mitään ei tuntisi, mitään ei enää päästäisi sisään tai ulos, silti vielä sydän lyö niin kuin kello käy, kello käy, kello käy...
------

Kun palasimme Wienistä, minulla oli kolme viikkoa kirjoitusvapaata koulusta, tarkoitus oli työstää romaanikäsistäni. Olin tehnyt yhden suunnitelman, mutta pari kappaletta sitä jo kirjoittaneena se ei sittenkään tuntunut omaltani. Sen sijaan Wien ja siellä vietetyt muutama päivää olivat jääneet mieleen kummittelemaan. En ole sen jälkeen käynyt Wienissä, mutta se on jäänyt haaveisiin yhtenä unelmakaupunkinani - kuten Vancouver nyt sitten myöhemmin. Etenkin kahvilat ja niiden ympärille rakentuva kulttuuri kiehtoi minua: ihmiset, jotka aamulla tulivat ja illalla lähtivät, istuivat kantapöydässään ja lukivat lehtiä, tapasivat ystäviään, keskustelivat, kirjoittivat, katselivat elämää ympärillään ja viettivät koko päivän siellä, omassa kahvilassaan, jossa heidät tunnettiin ja jossa he tunsivat kaikki.

Olin jo aiemmin johonkin kirjoitusharjoitukseen kirjoittanut pätkän tarinaa, joka oli alkanut elää mielessäni, ja nyt sen liitin tähän maailmaan. Pienen, mielikuvitusrikkaan tytön elämä noin 50-luvulla kaupungissa, joka paljon muistutti Wieniä; hänen isovanhempansa, jotka omistivat kahvilan ja siellä vierailevat erikoiset ihmiset, joille tyttö keksi elämäntarinoita, se kaikki oli silmieni edessä ja siitä tuli vähitellen romaanini. Tai sen käsikirjoitus, joka on yhä pahasti kesken, ja johon en monista yrityksistäni huolimatta ole onnistunut palaamaan sitten sen kevään. Joka kevät ajattelen, että tänä kesänä, kunhan opiskelut hellittää, minä alan kirjoittaa. Ja yhtä monta kesää olen ehkä kerran pari vilkaissut tekstiäni ja sitten se on jäänyt. Kesät menevät niin nopeaan, vaikka kesäloma on puolet pitempi kuin silloin lapsena, jolloin kaksi kuukautta oli ikuisuus...

Tänäkin vuonna olen sitä ehtinyt jälleen jo suunnitella. Työskentelen vain iltaisin, onhan minulla siis kaikki päivät aikaa kirjoittaa? Katsotaan miten käy.

--------
Sinä olet ihminen, muistatko? Romaanini tyttö on yhä kasvunsa tiellä, kun en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa hänelle elämää valmiiksi. Hän on kuitenkin syntynyt juuri sinä keväänä, kun toistelin usein noita sanoja. Hän on ihminen, mutta unohtaa sen toisinaan. Ehkäpä juuri se teki hänestä minulle niin läheisen ja tutun. Minäkin unohdan sen, aika usein vieläpä. Palautus maan pinnalle on tarpeen, mutta toisinaan liian kova.