Kevyt (?) filosofiapala

Kirjoitan parhaillani filosofian kandidaatintyötäni. Se on viime metreillä - tai sen pitäisi olla, sillä ensi viikon perjantaina on palautuspäivä. Eiköhän se siihen mennessä valmistu, tuskin kuitenkaan yhtään aiemmin.

Aiheeni on Walter Benjamin, nimi jonka muutamat ystäväni ovat joutuneet kuulemaan viime aikoina vähän liian monta kertaa. Benjamin on kiehtova, monipuolinen ja moniulotteinen filosofi. Hän oli omalaatuinen jäsen Frankfurtin koulukunnassa, mutta selkeästi kuitenkin kriittisen teorian vaikutuksessa. Hän yhdisteli marxilaisuutta, juutalaisuutta, estetiikkaa ja oli taidekriitikko, filosofi ja kirjoittaja. Hänellä kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen, ja mistään on vaikea sanoa mitään ennen kuin tuntee kaiken. Tai siltä tuntuu. En tuntenut häntä ennen työni aloittamista juuri ollenkaan ja kriittinen teoriakin on tullut todella tutuksi vasta viime aikoina, mutta valinta oli hyvä, sillä aihe on mielenkiintoinen ja monet ajatukset ovat osuneet yksiin omieni kanssa.

Olen jo pitkään yrittänyt hahmottaa kokonaisuuksia. Minulle ei riitä tietää pieniä paloja sieltä täältä; ei sillä etteikö ole mukavaa voittaa Trvial Pursuit pari kertaa vuodessa päässä lojuvalla nippelitiedolla, mutta todellinen tieto on minulle jotain, mikä yhdistää... no, suoraan sanottuna, kaiken. Tästä seuraa nopeasti, ettei mitään voi koskaan todella tietää. Turhauttavaa? No ei oikeastaan. Itseasiassa näen sen aika kristillisenäkin: "nyt katselemme kuin kuvastimesta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin, nyt tietomme on vielä vajavaista mutta kerran se on täydellistä..." Jos olisi mahdollista tietää kaikki ja selvittää kaikki mysteerit, mitä jäisi?

Olen perfektionisti lähes kaikessa, mihin tartun (lähes vain siksi, että aikanaan lukiossa matikan kursseista riitti jopa ehkä vain kasi, jos meni huonosti.) Kuitenkin vähintään kaikessa, mitä vähänkään arvostan ja mistä olen kiinnostunut, minun on oltava hyvä. Se on rasittavaa ja stressaavaa, mutta antaa myös tiettyä itseluottamusta. En hae onnistumisia kenenkään muun vuoksi, vaan itselleni, vain omaksi tiedokseni, ja siksi näen sen kohtuu terveenä. Tai no, niin terveenä kuin vain perfektionismi voi olla.

Tähän väliin täytyy kertoa anekdootti yläasteelta. Seiska- ja kasiluokkieni äidinkielen opettaja oli mahtava persoona, pieni ja pippurinen täti, joka jäi sitten eläkkeelle ennen kuin siirryin lukioon. Hän opetti meille elävästi aktiivin ja passiivin eron tarpomalla ympäri luokkaa; samoin hän yritti painaa kieliopin päähämme mitä erilaisimmilla kaavioilla, jotka täyttivät kaksi seinällistä liitutauluja. Hänen luokkansa ovessa oli aina kulloisenkin viikon TV-elokuvat arvosteluineen, ja usein olin mukana kun hän vaihtoi niitä, sillä halusin ottaa itselleni edellisen viikon elokuvien tiedot (keräsin lapsena mitä ihmeellisimpiä asioita, tällä kertaa elokuva-arvosteluita pieneen vihkoon). Kerran teippasin näitä lehtileikkeitä luokan oveen ihan vinoon ja päätin irrottaa ne laittaakseni uudestaan. Opettaja tuli luokasta samalla hetkellä ja katseltuaan puuhaani hetken, totesi: "taidatkin olla aika perfektionisti". En tiennyt, mitä sana tarkoitti ja melkein suutuin ennen kuin sain selvennyksen. En tunnustanut mitään, mutta siitä asti olen tuntenut käsitteen loputtomille tavoitteilleni. Se merkitsee samaa kuin täydellisyyden tavoittelija. Eikä voi kuin huokaista: olen NIIN kaukana tavoitteestani...

Täydellisyyden tavoittelija, joka haluaa siis tavoittaa kokonaiskuvan kaikesta. Huolestuttava ajatus, varsinkin kun uskon, ettei sitä ole mahdollista tehdä. Eikö silloin aina elä jonkinlaisessa pettymyksen tilassa ja ole vaarassa upota nihilismiin? Ei. Ennemminkin aina riittää tekemistä, aina riittää ajattelemista, oppimista, lukemista, näkemistä, kokemista. Lisäksi on kristityn turva siinä, ettei kaikkea todella tarvitse eikä edes voi vielä tietää, mutta joskus senkin aika tulee. Se ei estä kuitenkaan yrittämästä parastaan.

Jotkut kristityt suhtautuvat vähän oudosti opiskelualaani. Aivan kuin se, että tietää jostain muustakin, veisi pohjan siltä, mihin uskoo. Ei lainkaan näin! Ei filosofiaa voisikaan opiskella, jos ottaisi täysin todesta kaiken, mitä joku on ajatellut, ja yrittäisi soveltaa sitä omaan ajatusmaailmaansa. Ennemminkin on mielenkiintoista tietää ja oppia, mitä joku on saattanut ajatella, ja miksi, ja sen jälkeen käydä keskustelua itsensä kanssa, onko tämä lähellä vai kaukana omaa ajatteluani, miksi näin on, ja onko mahdollista, että jokin tästä istuu minullekin. Filosofit kautta aikojen ovat ottaneet ajatuksia toisiltaan ja muokanneet ne uuteen uskoon. Lisäksi ymmärtääkseni oman ajatteluni historiaa on opittava muiden ajattelua, eikö? Olen historiallinen henkilö, kuten kaikki meistä, ja tulivat ne mistä tahansa, minullakin on historiallisia ajatuksia.

Takaisin kriittiseen teoriaan. Se, että yritetään löytää kokonaiskuva yhteiskunnasta ja historiasta, ihmisestä ja siitä, miten tähän tilanteeseen on päädytty, on ollut mielessäni jo vuosia, jo ennen kuin tutustuin Frankfurtin kouluun ja näin, että haa, täällähän ajatellaan samoin. Ei minua haittaa juutalaisuus, ei Marxin ateismi eikä moni muukaan asia, mistä voisi kritisoida kristittyä, jota kiinnostaa kriittinen teoria. Mielestäni sen voi nähdä myös omasta arvomaailmastani käsin. Kenen tahansa, oli mikä tausta, uskonto ja maailmankatsomus hyvänsä, on syytä tuntea historiansa. Oma historiansa samoin kuin toisten. Ei kukaan voi ymmärtää tämän hetken kriisejä, ongelmia ja hyviä puolia, jos ei tunne tietä, joka niihin on johtanut. Eikä kukaan voi estää tulevia katastrofeja, jos ei katsota taakse päin ja nähdä edes niitä virheitä, jotka on jo tehty. Tulevia virheitä voi olla vaikea välttää, mutta etteivät ainakaan samat toistuisi uudestaan...

Nyt taisin päästä niin hyvään vauhtiin, että palaan Benjaminin pariin. Asiasta saa kysyä lisää, jos kiinnostaa tai ei ymmärtänyt jotain. Tai saa myös vaatia minua olemaan filosofoimatta enempää. En silti ehkä lupaa lopettaa. Yhteiskunta, historia, kulttuuri ja tulevaisuus on meidän käsissämme. Vastuu on kova, mutta en oikeastaan edes halua ymmärtää sitä, joka vastuuta tietoisesti pakenee.