Liminaalielämää liian korkean taivaan alla

Walter Benjamin oli kiinnostunut kaupunkielämästä. Hän puhui flâneureista, ohikulkijoista ja sivustaseuraajista, jotka elävät muiden keskellä kaupungissa katsellen kaikkea hieman sivusta. Olen toisinaan tuntenut olevani samanlainen. Olen aina ollut enemmän sivustaseuraaja kuin ainakaan yliaktiivinen osallistuja. Katselen mielelläni ihmisiä ja huomioin heistä pieniä asioita, miten puhuvat, miten liikkuvat ja elehtivät, kuinka käyttäytyvät missäkin tilanteessa. Toisinaan keskellä isoakin ystäväjoukkoa olen tuntenut itseni yhtäkkiä yksinäiseksi ja sivulliseksi, kun on havahtunut seuraamasta muita, olemasta itse oikeastaan millään tavalla osallinen. Sellainen yksinäisyys voi olla hyvää tai huonoa, riippuen tilanteesta. Usein tuntuu, että tuollainen yksinäisyys on myös itse luotua, ehkä tiedostamaton, mutta silti oma valinta.

Ollessani kävelyllä ei mikään ole parempaa kuin pysähtyä hetkeksi ja katsella vain ympärilleen. Silloin on parhaimmillaan jonkinlainen flâneur-olotila, jossa on yhtäaikaa osallinen kaikesta ympärillä tapahtuvasta ja silti vain sivustaseuraaja. Oikeastaan tuntee olevansa enemmän kotonaan kuin oikeasti kotona ollessani. Ehkä siinä hetkessä tiivistyy jokin vapauden tunne, jota on vaikea saavuttaa ollessaan itse jossakin todella. Tuntuu hyvältä olla hetken ajan "ei-missään" ja silti jossain.

Tähän liittyy viime viikolla oppimani ajatus liminaalitilasta, jota kuulin mm. Alvar Aallon käyttäneen arkkitehtuurissaan. Liminaalitila on se tila, kun on matkalla jonnekin, ei enää alkupisteessä, ei myöskään päätepisteessä, ja tästä seuraa vapauden tuntemus. Pohdimme tätä tänään filosofiystäväni kanssa. Muistan tämän vapauden kokemuksen jo lapsuudestani. Kun olimme muuttaneet Helsingistä Keski-Suomeen, kävin sisareni kanssa usein lomilla Helsingissä isovanhempien luona. Muistan jonkun junareissun, jonka tein yksin, ehkä noin 11-vuotiaana, Jyväskylästä vanhempieni lähettämänä pääkaupunkiin, jossa mummi oli vastassa. Yhtäaikaa minua jännitti ja huolestutti, olinhan ihan ylihuolehtivainen lapsi, mutta samalla muistan pohtineeni sitä kummallista tunnetta, kun toivoin matkan vielä jatkuvan hetken pitempään. Istuessani junassa, ei varsinaisesti missään sillä hetkellä, olin vapaa ja mielikuvituksen siivin saatoin olla ihan missä vain, menossa ihan minne vain.

Filosofitoverini esitti että samaisen liminaalitilan huumaavan vapauden saattaa kokea myös ihan vain kävellessä vaikkapa koulusta kotiin päin. Olen tätäkin joskus miettinyt. Senhän voi tuntea jos sitä vain havahtuu ajattelemaan, mutta kuitenkin se kestää vain niin kauan kuin tila on todellinen. Jos matkaa tahallaan pitkittää kävelemällä kodin ohi siinä kohtaa, kun oikeasti olisi pitänyt kääntyä pihaan, lumous on poissa.

---------------------------------------------

Liian korkean taivaan alle taas mä leirini teen,
minä tulen sytytän ja hiljaa itken kyyneleen.
Nämä tulet tämän maan ei tulta sieluun saa,
niin kuin muisto siitä maasta, jossa meitä ootetaan.

(Juha Tapio: Minun ikäväni näyt)

Mitä on elää liian korkean taivaan alla? Elää taivaan alla, mutta sellaisen taivaan joka on korkealla, vähän liian korkealla ollakseen ihmisen tavoitettavissa. Elämme taivaan alla, luodulla maalla, jossa ei ole ikävä kuin ylös. Josta ei ole muuta suuntaa kuin ylös, mutta se ylös on liian ylhäällä. Ehkä koko elämä onkin yhtä suurta liminaalitilaa matkalla täältä sinne. Siksi liian korkea taivas tekee niin surulliseksi toisinaan.