Toivon, että suurilla, pienilläkin joulu lämpöinen ois.

Kotona lumen valkoiseksi rauhoittamassa pikkukaupungissa, jota ympäröi jäätynyt Keitele ja lomalle kenties jo hiljenneet paperitehtaat. Kotona kotitalossa, joulutalossa suorastaan, kun kerran on numeroltaan 24 ja väriltään punainen. Koristelin kuusen siskon kanssa, ja suuntaan vielä kohta hellan ääreen laittamaan piparkakkutaloa kasaan sulalla sokerilla. Valtasin tavan mukaan alakerran takkahuoneen omakseni ja nyt vain odotan, että kierrokset alkaisivat vähitellen hiljetä, kun loma vihdoin oikeasti alkoi eilisiltana.

Olen ikäni ollut joulusta iloinen ja olen odottanut ja vaalinut sitä usein jo pitkään ennakkoon. Viime vuonna minulle valkeni, miksei sama innokas odotus koske ihan kaikkia. Tämäkin joulu on vielä omassa mielessä vähän hiljainen ja surullinen, mutta onhan sitä vuodessa ehtinyt jo hengittääkin taas ja alkaa ajatella uusia tuulia. Ja onneksi joulu kertoo elämän alkamisesta. Niin kauan kuin tuntee taas empatiaa ja alkaa nähdä mitä ympärillä tapahtuu, tietää että palaset kokoavat itseään. Eikä joulua tarvitse niinkään tehdä kuin vain olla ja ottaa vastaan. Sehän armossa ja elämässä ja kaikessa hyvässä hienointa onkin.

Nytpä suuntaan piparitalon harjannostajaisiin. Lämmintä ja rauhaisaa jouluiloa itse kullekin, missä olettekin.

"Amici! Andiamo!"

Päivä alkoi ja loppui oopperalla: aamulla ensimmäisenä pukusovitus ja illalla viimeisenä ensimmäiset treenit teatterin lavalla. Näyttämöstä ja lavasteista tuli lisäfiiliksiä motivaatiopulaan ja koko iltapäivän päällä ollut väsynyt ärtymyskin loppui, kun työt meni kunnialla ja vihdoin ja viimein pääsi kotiin tänäänkin. Päivän saldohan oli lähinnä tanssimista aamuin illoin ja ystäviä, jouluostoksia ja neulomista, mutta kun yksi kirjoitustyö on vielä huomenna edessä, ja kaiken kaikkiaan tekemisiä sinne sun tänne on tiedossa ihan tappiin asti, ei tässä mitenkään rennosti voi vielä ottaa. Minullehan valkeni koko joulun tulo vasta tänään, ja nyt kun se on tiedostettu, ei oikein millään jaksaisi suunnata enää ajatuksiaan mihinkään järkevään. Sen sijaan voin hyvinkin käyttää tunnin verran siihen, että asettelen (ehkä yhtä ainoaa) joulukoristettani ympäri kämppää. TÄTÄ kutsutaan selviytymisvaistoksi. Ei vaan viitsi stressata kun voi sen sijaan syödä suklaata ja jatkaa sitten elämää.

Ontologisten kellojen kumahtelua ja Ungleichzeitigkeit, siinä filosofin keskiviikko. On se mahtavaa, kun on niin hienoja ihmisiä tässä maailmassa ja luntakin vielä maassa. Viikko vielä ja on joulu - ja toinen viikko ja on jo ihan kohta taas Pariisi. Hip ja hei. Nyt lähden hämmentämään puuroa.

The Silent Nation

There is a kind of a national joke - the nation that remains silent in two languages. That's my nation of course, us smart, friendly and bilingual (or actually more in many cases) but slightly sullen Finns. Well I tell you what, as a result of looking for material to my essay for the course about Russian society, history and politics I ended up on website run by the CIA: "The World Factbook". There are facts and figures of all states in the world and I could not resist checking out what they say about Finland.

One of the figures was 6 080 000. Guess what that stands for? The number of mobile phones in this country. Population of 5 244 749 owns more than 6 million mobile phones. That's the Silent Nation alright.

Back to the Russian neighbours.

Kolmas luukku.

Nyt olen sitten seminaarissa opponoitu ja valmis jatkamaan Benjaminin kanssa eteenpäin. Into olisi kova, ja kahden opponenttini kanssa keskustelu herätti paljon uusia ajatuksia joita haluaisin jatkaa heti pohtimaan. Sen sijaan seuraavan vuoronumeron varasi jo kauan sitten kansantaloustieteen tentti "käyrä piirretään yleensä origon suhteen konkaaviksi" ja sitten jo jonottaakin pari kivaa esseetä kulttuurienvälisistä asioista, lähinnä idässä. Pikkujoulujakin olisi ihan kiitettävä määrä ja sosiaalinen elämähän on hurjan tärkeää näinä verkostoitumisen kulta-aikoina. (Hah, te - toivottavasti - ymmärsitte sarkasmin. Oikeasti ystäviä näkee aivan liian vähän näinä opintopistekertymien kulta-aikoina ja sitäpaitsi siitä kun olen viime kerran tanssinut Ilokiven lattiat tasaisiksi on ihan liian kauan...)

Vaan mikä olisikaan parempaa kuin liian laiha mustikkasoppa sinisestä Taika-mukista? No tietenkin se, että joku hyvä ihminen nyt äkkiä suunnittelisi loppuun sen absurdin koreografian, joka jossain mielikuvituksellisessa hetkessä piti inspiroida oppilailleni. Kysyn vaan että miksei luova hulluus kanna koskaan tanssin loppuun asti, sitä kun joutuu yleensä heti ekan minuutin jälkeen ihan kunnolla töihin. Älytöntä.

Geenimutaatiokurkkua ja unen maku

Joinain päivinä väsymys ei lopu ollenkaan, vaan illalla menee nukkumaan samassa tilassa kuin oli aamulla herätessä. Tänään olen istunut opiskelijaedustajana kv-työryhmässä (jäänne hallitusajoiltani), sitten seminaarissa, lounastanut kera kanssafilosofien ("mitä oikeastaan on yksisarvinen ajattelu?") ja käynyt sovittamassa oopperaan tulevaa esiintymispukuani, joka oli... mielenkiintoinen. Avainsanat lienevät kolmimetrinen laahus ja rintapanssari. Sitten kun vihdoin saisi (ja pitäisi) paneutua gradua koskevaan seminaarityöhön, suussa maistuu uni ja päässä kans ja ainoa avainsana on facebook.

Teinpä siis piristykseksi ruisleipiä ja pohdin nyt vaan, mitä noille kurkuille on tehty, kun niissä ei ole keskellä siemeniä lainkaan.

Päässä soi Pikkuoravien joululaulu (saan kai sitten lennokin) ja ystävä soitti juuri oikealla hetkellä mukaan kirpparille. Ei kuule Benjamin välillä on pakko myös elää vaan ja antaa historiankuvien välähdellä omia aikojaan.

Twentysomething

Mikä riemu, kun jaksoin vihdoin kävellä Laajavuoren "lähipostiini" ja hakea tilaamani kirjat, joita en ollut vastaanottamassa viime viikolla, kun posteljooni olisi ne kotiovelle tuonut. Nyt olen viimeinkin onnellinen Walter Benjamin -kokoelman kasvattaja (jopa Arcades Project - tunsin villiä ylpeyttä kun avasin muovit sen ympäriltä) ja into graduani kohtaan kasvaa. Kunpa voisi vain upota sohvalle lukemaan näitä ilman mitään muita velvollisuuksia.

Ikkunani edessä puussa roikkuvat lumihuppuiset pakasteomenat ja sininen hetki hiipii aina vaan aikaisemmin kampuksen ylle. Lavisemman kirjoittamista on tänään säestäneet The Swell Season ja tulevaisuuspohdinnat. Twentysomething on hyvä mutta outo ikä ja aina on vaan yhtä hukassa. Sitä totesin useammankin ystävän kanssa, joita tapasin viime viikonloppuna. Toisaalta eihän tarvitse elää kuin päivä kerrallaan, mutta välillä on pakko miettiä pitemmällekin. Kun alkaa olla loppuunkoulutettu, on tie eteenpäin ensi kerran elämässä ihan auki. Ota siitä sitten kiinni ja lähde ohjaamaan.

Take this sinking boat
and point it home
we've still got time.
Raise your hopefull voice
you have a choice
you've made it now.

Falling slowly
sing your melody
I'll sing along.
(The Swell Season)

Aatteen hiiliä (=kytee kytee, mutta latauksen tarpeessa)

Jopa oli reissu. Nimittäin SYL:n liittarireissu, elämäni toinen ja todennäköisesti viimeinen. Lähimmän reilun 40 tunnin sisällä olen nukkunut noin 6, istunut kokouksissa ja työryhmissä noin 21, ja bussissa noin 8. Näin sentään myös vanhoja kavereita, juttelin kivojen ihmisten kanssa ja ahdistelin idealistina. Vähän ehkä myös vaikutin ja lobbasin, kuuntelin kun muut pätivät ja pohdin kykenenkö radikaaliin ratkaisuuni lopettaa kaikki tämä toiminta seinään uuden vuoden tullen. Paluumatkalla kanssajyyrä kutsui superjyyräksi (tai jotain sinnepäin) ja se lämmitti sydäntä. Intohimoa olisi jatkaa vaan kun ei ole enää oikein foorumia. Tahtoisin yhä vaikuttaa y-liikkeen kv-kentällä (en ikinä oikeasti käytä tätä jargonia - taisin mönjääntyä liittarissa - ja pahoittelen sisäpiirivitsejä, joita ymmärtävät ei ehkä edes lue blogiani) ja kehyssäkin, tahtoisin olla mukana kehittämässä asioita ja ajatuksia, joihin olen päässyt sisään ja jo hiukan vaikuttanutkin, ja tahtoisin oppia lisää, tehdä töitä siellä, minne tunnen paloa. Vaan mitä tehdä palolla ilman mahdollisuuksia polttaa sitä?

Kävi omalle palolle miten sitten kävi, olen ylpeä ja iloinen kun kaveri - ja toinen kanssajyyrä - pääsi eteenpäin jatkamaan omalla palollaan entistä isommilla foorumeilla. En ole sitä vain koska hän on ystäväni ja pääsi sinne, vaan koska hän oikeasti vakuutti minut ja monet muut sillä, että tietää mitä tekee. Kaikilla meistä on opittavaa joka paikalle, eikä mihinkään tehtävään ole täysin valmis ennen kuin on sen jo tehnyt, mutta jos edellytykset ovat kunnossa, tulos on todennäköisesti onnistunut.

Liittari-ilmassa paloi kaikenlaista ja kierrosten hidastamiseen menee taas hetki. Niin, iloinen olen myös erävoitosta oman järjen käytölle ja reilummalle pelille, vaikkakin suhtaudun varovaisesti politiikan käytäntöjen uusiutumiskykyihin. Positiiviselle vallankumoukselle on aina tilaa.

Nyt voisi olla aika nukkua vaikka parin vuorokauden edestä.

Lepopäivä

Tarvitsisin pesän, takkatulen ja villasukkia. Liika väsymys vie vain huonoille teille, jos aatteenpalolla latautunut keskustelu ystävän kanssa johtaa lähes riitaan. Viikonlopuksi aion hautautua kotisohville lukemaan teemuki kädessä. Tehkää te samoin - tai mikä ikinä sitten itsekullekin tekeekään hyvää. Ihminen tarvitsee toisinaan lepoa ja huolenpitoa, muuten ei tule mistään mitään.

Odotettavissa: hiljaa leijaa maahan hiutaleet

Pitkälle iltaan venyvissä päivissä on toisinaan se etu, etteivät ne aina ala aikaisin aamulla. Silloin voi sytytellä ikkunalaudalle tuikkuja, kuunnella joululevyjä etuajassa ja sommitella absurdin taiteellisia jääkaappirunoja teenjuonnin ohessa.

Odotan lunta. Sen sijaan sataa vettä ties monettako päivää. Kaiken huipuksi sen jälkeen kun avasin taannoisessa pääkaupunkiseutulaisessa syysmyrskyssä vaurioituneen sympaattisen sateenvarjoni eilen, se ei ole mennyt kiinni ollenkaan. Oppii ihan eri tavalla arvostamaan kasautumismekanismia, kun luovii kokonaisen varjon kanssa luennoille, lounastamaan ja kirjaston tietokoneluokkaan. Vaan en suostu heittämään ruskeaa pienistä koirista tarinoita kertovaa varjoani pois ennen kuin olen totaalisen vakuuttunut, ettei siitä enää tule mitään. Ostin sen ennen vaihtoonlähtöä ja se on ollut uskollinen seuralainen niin Pohjois-Amerikan, Keski-Euroopan että kotimaankin sateissa. Niinpä siitä tulikin nyt residenssimme virallinen Rubiikin kuutio, jota vuorotellen yritetään saada takaisin kokoon.

Odotan myös joulua jo. Ennen sitä pitäisi tosin valmistaa kolmattakymmentä opintopistettä loppuun, mikä on aika iso kasa esseitä. Viime yönä näin ehkä noin kymmentä unta ja niistä yhdessä oli jo joululoma, enkä ollut ehtinyt tehdä mitään kursseistani valmiiksi. Siinä mielessä marraskuuhun herääminen oli ihan positiivista.

Karkasin eilen tylsääkin tylsemmältä luennolta jo 1/3 jälkeen ja nyt mietin, mitä siihenkin esseeseen voi kirjoittaa, kun toistaiseksi sisältö etukäteen odotetusta kiinnostavasta kurssista on jäänyt aika nollaan. Tavallaan kävi kyllä sääliksi luennoitsijaa, joka ilmeisestikin yrittää parhaansa, mutta tuloksena on silti karkailevia akateemista vapauttaan hyödyntäviä opiskelijoita.

Onneksi tällä välin voi kuitenkin kirjoittaa vaikka ranskan esitelmää Eiffel-tornista, tutkielmaa kulttuurienvälisestä psykologiasta ja gradun sisältöjä juutalais-marxistisesta poliittisesta historiasta. Jos ei tällä koulutuksella synny yleissivistystä niin sitten ei enää millään.

We have dreams

And sometimes they even may come true, be it decades later but still. Something good about this world today: Obama won the election, and the November sunshine from clear blue sky.

Now, back to Walter Benjamin and his Arcades Project.