Tuesday, May 19, 2009

And another one

In Amélie there is a scene where she is cooking and pours boiled pasta into a strainer, and she looks down to the neighbour's - the Glasman's - appartment through the window and her friend's cat that's always visiting is spinning about her feet. And the music takes one immediately to Paris, to the small alleys of the Latin quarter and parks and shops and créperies on the streets.

The first time I saw the movie was with a good friend and we were 18 years old, about to leave the high school soon and we knew exactly how one's mind could make such images and ideas come and go. Not much has changed since then. Some time ago I was cooking in my kitchen, listening to Amélie's soundtrack and funnily enough happened to pour my boiled pasta through a strainer while the same music was playing as in the scene in the movie. For too many occations I feel such an Amélie and even though it is among my favourites of movies, I would once in a while be glad if I could help it. Because sometimes one should to dare to live. Dare to love.

And then again this Amélie plans on how to do little things to the neighbours and friends and how to make her plants grow and feel well and what else. How to make an Amélie to grow and feel well; that is the question. Because the only thing an Amélie really dares to do, is to dream. Good, but not good enough.

Friday, May 15, 2009

My favourite movie scene

In Jenseits der Stille ("Behind the Silence" or so) the clarinette playing girl of the deaf parents and the primary school teacher for deaf children are on their first date. The have just seen a bad movie and are on their way back home, while they happen to stop at an out-door cart for sausages (such a German & Finnish thing). They place an order and the radio just changes the song: the first piano runs of Gloria Gaynor's I will survive catch their interest. They start signing the English lyrics to each other, which ends up to a dance around in the summer night. Finally they get their food and move on, but there is nothing like the warm atmosphere that must be among the best starts of a companionship in the long history of movies.

Last night I studied until 4am. Tonight I am so going to sleep, starting now.

Wednesday, May 13, 2009

All bendle schnitzed

I had my last seminar today. Probably my last seminar in the university, ever. (Or at least in this one.) How great is that! How scary is that... How scary is it to say that after these two weeks of assignments and exams, basically I am down to just a few exams and the big G in the fall. The problem with the university is that we spend so many years in here, we cannot leave after we're done. It's too scary to step out into the real world. But no worries. I am sure I'll come up with another minor by the time of the fall... After all, I SHOULD take every advantage of my eternal free admission. Nowadays some people got to leave for good after 7 years and let me just guess soon they'll have to pay, too. Which leads me to the core problem of my relationship with this institution: I don't want to be in a Finnish university that makes people pay for it. I've done my best helping to fight against it but with no results. Therefore I am sure they will get rid of me pretty soon, after all.

Just two weeks to go, thank God he's planned this all so well. When we are in the desperate need of holidays and could not possibly do any more, we figure we've already got the plane tickets, exactly for the right time. Just how great is THAT.

Sunday, May 3, 2009

May!

Somehow I always end up here when I should to be writing a school paper. Willing to be positive, one could see it as a warm up for writing - or then as just another excuse not to do anything when the stress grows overwhelming, something very characteristic for me. I am eagerly waiting to be done with the following weeks; this time on Sunday three weeks ahead I can finally wish good holidays to my pupils, to my studies, to my own dance stuff and start preparing for the trip, that is still a little mystery even to me, where it is going to take me to. Never mind all the rest, I am just so impatient to see my Gilmore half again and visit some of those lovely European cities I've been longing for throughout the long spring of work work work.

Starting my paper today I read a little more of one Auschwitz survivor, Primo Levi. (Worth to google.) Once again the reason I chose to do my research on this subject became so evident - it's simply following the legacy we were left with.

In spite of my hating these Finnish folks' festivities because of how people "celebrate" those, I had a great Mayday weekend under the long awaited sun, with good friends and good stuff (food, puzzle, pictures, walks, talks and naps with a furry friend). I lost my voice, though, nothing political included, but it's slowly coming back, too. Green things and singing birds, come! I'm ready for the summer.

Monday, April 20, 2009

Odotusta

Kaksi vuotta sitten kylvetty paprika otti ja kukki vihdoin. Hah niille, jotka epäilivät kaikenlaista.

Sitkeä flunssa on vienyt tanssijan kunnon nollaan, mutta viikonloppuna alkanut kevään esitysputki starttasi kaikesta huolimatta mainiosti täysille yleisöille ja tunnelma niin sanotusti katossa. Toisella heitolla pysyi jopa vaatteet koossa. Siitä onkin hyvä jatkaa, sillä edessä ennen kesää noin kuukausi tanssijan parasta aikaa, parhaimmillaan kuusi keikkaa viikon sisällä. Sitä ennen käyn kuitenkin vielä hyppäyttämässä savolaisia irkun tahtiin ja yritän saada viimeisetkin kevätnäytökset valmiiksi. Edes päässäni. Yksi aamu herätessä suunnittelin tosi hyvän pätkän ja kaipailin hurjasti muistitikkua, jonka voisi työntää korvaan. Saisi suoran 3D-esityksen tallennettua, voisi sen sitten kaivella esiin kun menee opettamaan.

Saman kuukauden sisällä kun valmistaisi vielä opiskelutkin niin sitten onkin jo valmis matkalle. Ei nyt maailman ympäri, mutta ehkä noin neljä eurooppalaista kaupunkia odottaa. Kaipailen jo hurjasti maailmalle ja niitä jotka siellä on. Jälleennäkemisen ilon kupliessa mielessä sukellan taas kirjoihini kuin R.G. konsanaan.

Tuesday, April 14, 2009

Matkalla itään

Ostin vahingossa homeisia tulppaaneja ja olen itsekin vitamiittien tarpeessa. Viikonlopun pitkiltä bussimatkoilta saatu vilustus iski tänään tasan klo 14.21, kun kävelin kohti lounasta ja yhtäkkiä koko pää alkoi oireilla. Seurauksena opetin illalla juurikaan itse tanssimatta ja lienen joutuva harjoittamaan sitä loppuviikonkin, vaan onneksi on jo kevätnäytösaika. Jos esitykset olisi vielä vähän pitemmällä niin eihän open tarvisikaan kuin istua salin edessä ja huutaa että nyt ne nilkat ojennukseen niin kuin olis jo. Oppilaiden onneksi huutoakaan ei tosin taida ihan irrota. Mennään sitten kiltisti.

Pääsiäismatka rajan taakse herätti monenlaisia tunteita, mutta päällimmäisenä kuitenkin se, että listassani on jälleen yksi kaupunki jossa mieluusti elelisin vähän pitempäänkin. Kieli tuottaa vielä vähän hankaluuksia, mutta kirjainten osaaminen lienee jo alku. Viikonloppuna mukaan tarttui noin kolmekymmentä sanaa, reissun kohokohtina mm. laskun tilaaminen ravintolassa ja sijainnin kysyminen Eremitaasissa.

Paitsi että menetin sydämeni Pietarille, löysin matkalla palasen henkilökohtaista historiaani. Viipurin kaduilla leijuvat menneen loiston haamut nostivat tunteet pintaan, sen verran monta kertaa olen jo kuullut tarinoita evakkomatkasta. Alueilla, joilla asui ylpeitä, kansainvälisiä suomalaisia, pysähtyvät nyttemmin ostosseuramatkoillaan ylpeät, mutta uusjuntit (anteeksi vaan tämä poliittisesti epäkorrekti ja filosofisesti epäspesifi käsite) suomalaiset tasan kahdeksikymmeneksi minuutiksi juuri sinne, missä joku kauppapaikka on heitä varten auki, unohdettakoon mitkään muut intressit tästä elämästä ja matkustamisen merkityksestä. Vaan jokainen eläköön ja matkailkoon tavallaan; tämä filosofikaksikko otti reissunsa sen verta zenisti, että oli varsin onnellinen ihan koko matkasta.

Ortodoksikulttuuri teki ehkä isoimman vaikutuksen - oli jokseenkin juhlallista mennä pajunoksia kantavan joukon mukana pääsiäissunnuntaina huivit päässä kupolikirkkoon. Meinattiin tietysti kertaalleen jäädä suitsukkeita heiluttavien pappien jalkoihin, ja kerran meitä erehdyttiin luulemaan turisteiksi, mutta loppupeleissä voisi sanoa, että aika aidoista babushkoista mentiin.

Slaavilainen veri virtaa näissä suonissa, ei epäilystäkään, ja se kutsuu takaisin mitä pikimmiten. Yleisesti ottaen muutaman päivän matka onnistui lähinnä vain nostamaan kaukokaipuuta entisestään. Onneksi seuraavat kaupungit odottavat jo reilun kuukauden päässä.

Lopuksi palanen yhdestä kauneimpia Chydeniuksen sävellyksiä. Runossa tulee niin hyvin ilmi se, mikä gradunikin aiheen keskiössä on: ettemme koskaan unohtaisi mistä olemme tulleet.


Niin mandoliinin soitto makasiinin takaa
kuuluu taas, kun päivä
maillansa jo makaa.
Ilta heittää huntujaan,
mustan laivan tuntumaan
kaksi heinäsorsaa lipuu lahdelmaan.

Niin tarttui poppelien paksu tuoksu tukkaan,
oi ettet lähtis, ettei kaikki joutuis hukkaan.
Vielä palata jos voisi,
Monrepossa jälleen soisi
tuttu vaskiseitsikkomme, eikö niin?

(Ilpo Tiihonen: Viipurin tyttö)

Wednesday, April 8, 2009

Inhimillinen tekijä

Vaikka jo pääsiäiset toivotinkin, on sittenkin vielä kirjoitettava pari riviä. On näet ihan oikea ajatus tällä kertaa.

Hehkutin parille ystävälle tuossa äsken, kuinka tänään taas tuntui hienolta tehdä työtäni, kuinka oppilaat oli kivoja ja tunnit meni hyvin ja kun sain ensimmäisellä tunnilla spontaania positiivista palautetta teini-ikäiseltä niin meni koko loppuilta sen myötä ihan lennossa.

Eilen taasen pohdittiin sitä, kun byrokraattiset tädit milloin missäkin toimistossa eivät tunnu olevan ollenkaan ihmisen asialla; että kun työttömän nuoren mielekkääseen tekemiseen saamista tärkeämpää on muka opettaa, ettei asiat nyt ihan niin helposti tässä maailmassa suju.

Näistä kahdesta teemasta yhteinen linkki löytynee taas jostain inhimillisen tekijän puolustuspuheesta, joita olen kyllä jo pitänyt. Asia kuitenkin kestänee uudelleenkäsittelyn. Miksi ihminen ei ole meille rakenteita tärkeämpi? Miksi spontaanin positiivisen palautteen antaminen on niin vaikeaa, asiasta mistä hyvänsä? Miksi yleensäkin on niin vaikea tehdä mitään hyvää tai ystävällistä yhtään kenellekään ihan noin niin kuin vain hyvästä tahdosta ja yhtäkkiä yllättäen? Miksi kyynisyys ja kaikentietävä "realistisuus" valtaavat alan oikeiden ihmisten asioilta?

Jotenkin löyhästi tähän liittyy sekin, kun nyt illalla ruispaloja fetajuustolla grillatessani kuuntelin Edelmannin Samulin virsilevyä. Mieleen tuli, kun pakkailin edellistä kotiani muuton alla ja yllättävältä taholta saadun ystävän kanssa istuttiin jutellen pitkälle iltaan. Sellaisia hetkiä on tietysti useinkin, mutta kuinka monesti tuleekaan kerrottua, kuinka ihmiset ympärillä on meille tärkeitä? Juuri tuolloin sillä oli lähes elintärkeä merkitys. Vaan osaisiko sitä enää myöhemmin kertoa toiselle jotain näin hyvää?

Siinä mielessä on myönnettävä, että on aika ihmeellinen levy, kun siihen liittyy myös toinen vastaava ihmissuhdepohdinto. Aina kun virsi Ystävä sä lapsien tulee, kuulen mielessäni edesmenneen mummoni. Siskon ristiäisvideolla muun suvun vaivautunut hyminä peittyy mummon kuuluvaan ääneen, kun tämä yhdessä papin kanssa kajauttaa tilaisuuden pakolliset virret. En myöhemmin tuntenut mummoa kovinkaan hyvin, vaikka hän lapsuudessani olikin paljon läsnä. Yhtenä päivänä kesken tiskauksen tajusin jotenkin sattuvan selvästi, ettei asiaa enää voi mitenkään paikata. Onneksi voi edes yrittää tehdä toisin muiden kohdalla.

Sen kai halusin sanoa. Mitä muuta parempaa tekemistä meillä voi olla kuin olla ihmisiä toisillemme?


Herra elämääni valvo,
etten harhaan vaeltaisi täällä
ohi ihmisten.

Herra auta aina,
etten ketään paina,
etten toisten taakkaa suuremmaksi tee.

Vierelläni kulje,
askeleeni ohjaa,
etten väisty milloin kutsut auttamaan.

Sydäntäni ohjaa,
anna minun Herra
armossasi kasvaa, olla ihminen.

(509)

Tuesday, April 7, 2009

Tänäkin pääsiäisenä etsimme suklaamunia bussista

Se hetki, kun kaksi yhteiskuntafilosofia Keski-Suomen Ateenasta ylittää itärajan, lähestyy. Enää kaksi päivää, viimeiset opetukset ja viimeiset saksan läksyt, sitten voi keskittyä vielä kertaamaan aakkosia ja pakkaamaan passia ja hammasharjaa. Pääsiäisen aktiviteetteihin tulee kuulumaan balalaikka, ripaska ja samovaarikaupalla teetä, kaikki hienot ortodoksikirkot ja Tsaikovskin ja Dostojevskin haudat. Vähintään. J E I !

Jos sillä välin joku vaikka löytäisi tälle epähyödylliselle, lähes pelkkää tanssinopen ja ylioppilaspoliitikon työkokemusta omaavalle melkein valmiille yhteiskuntafilosofille paikan kesäksi, niin olis kiva. Voi sitten ystävällisesti palata asiaan loman jälkeen.

Riemuista pääsiäisjuhlaa itse kullekin!

Monday, March 30, 2009

Revitalised

Junassa lauantaina pohdin, että miksi meidän pitää aina kuormittaa aivoja jollain intellektuellilla tekemisellä; MP3:n jäätyä kotiin olin ehtinyt jo hetken miettiä, onnistuisiko lukeminen yhtäaikaa neulomisen kanssa. Vaan ei kai edes treenatut aivot ihan loputtomiin jaksa. Testasin teoriaani käytännössä heti tuoreeltaan ja jo vain, ajatuslepo teki poimuille hyvää.

Vietin viime viikon lähes koomassa odotellen vain lauantaiaamua, kun kaikki olisi tehty ja istuisin junamatkalla kahdeksi päiväksi pois. Pariin lomapäivään tuli ladattua paljon odotuksia, mutta ne oli myös helppo täyttää, koska pääkaupunkilainen räntäsade, vähälle jääneet yöunet tai mikään muukaan pieni mahdollinen epämukavuustekijä ei voinut pilata viikonloppua poissa arjesta. Tuleva filosofi kera tulevan diplomi-insinöörin juoksi nilkat loskassa oopperaan, osti Akateemisesta alennuskirjoja, söi paljon aasialaisruokaa ja paransi maailmaa teen ja herkkujen äärellä aamukolmeen. Tuli myös muisteltua menneitä aikoja pikkukaupungin pikkuballeriinoina, opeteltua joogavenytyksiä, pohdittua kulttuuri- vartalo- ja ammatti-identiteettiä ja soitettua niitä kahta kitarasointua, jotka ulkoa muistan. Ei olleet ihan vireessä tosin, en minä eikä kitara, mutta se ei ollut kai päätarkoitus.

Jälkimmäinen osuus reissusta meni perhettä tavaten äärellä kalakeiton ja vanhempien matkakuvien. Lopputuloksena voisi kiteyttää, että tärkeintä kuitenkin on elämän sosiaalinen konteksti eikä mikään muu suoritus.

Näiden voimalla pääsiäiseen asti.

Saturday, March 21, 2009

Brown-eyed girl

"Oh Shphinx - this world is so crazy I can't see straight."
"Have your eyes been checked?"
"No. They've always been brown."

Kamut pompsahtavat sähköpostiini päivittäisenä annoksena ja kertovat jotain oleellista elämästä. Ehkä nyt löytyi syy omaankin ajoittaiseen maailmanahdistukseen.

Siskon kanssa saatiin äidiltä tummanruskeat silmät. Ne onkin meidän perheen naisten perintötimantit, koska äiti sai ne omalta äidiltään, joka oli ilmeisesti saanut edelleen omaltaan. Toisen puolen mummini epäilee usein, ettei niillä voi nähdä mitään. Me sen sijaan olemme ylpeitä oravasilmistä - mutta katkerasti paitsiossa, kun kaikissa suomalaisissa rakkauslauluissa lauletaan aina sinisistä. Vaan on näistä hassuja kohtaamisia irronnut. Eräältäkin isältä meni palikat sekaisin jäätelönostossa, kun myyjätyttö nousi tiskin takaa nappisilmineen. Ja tämä tarina on tosi.

Hei kysyn vaan, kuka voi jaksaa lauantaiaamuna, auringon paistaessa ja lintujen laulaessa alkaa kirjoittaa? Kaikki muu tekeminen vei taas liikaa aikaa kuluneella viikolla ja annan sen niin helposti myös tehdä näin. Tarvitsisin jonkun bunkkerin, tai ainakin vapautuksen muusta elämästä, jotta semma ikinä valmistuisi - eikä siitä silti olisi mitään takeita. Vaan ehkä voin syyttää ruskeita silmiä. Ei näillä voi tehdä muuta kuin seurata oravia omenapuussa.