Matkalla itään

Ostin vahingossa homeisia tulppaaneja ja olen itsekin vitamiittien tarpeessa. Viikonlopun pitkiltä bussimatkoilta saatu vilustus iski tänään tasan klo 14.21, kun kävelin kohti lounasta ja yhtäkkiä koko pää alkoi oireilla. Seurauksena opetin illalla juurikaan itse tanssimatta ja lienen joutuva harjoittamaan sitä loppuviikonkin, vaan onneksi on jo kevätnäytösaika. Jos esitykset olisi vielä vähän pitemmällä niin eihän open tarvisikaan kuin istua salin edessä ja huutaa että nyt ne nilkat ojennukseen niin kuin olis jo. Oppilaiden onneksi huutoakaan ei tosin taida ihan irrota. Mennään sitten kiltisti.

Pääsiäismatka rajan taakse herätti monenlaisia tunteita, mutta päällimmäisenä kuitenkin se, että listassani on jälleen yksi kaupunki jossa mieluusti elelisin vähän pitempäänkin. Kieli tuottaa vielä vähän hankaluuksia, mutta kirjainten osaaminen lienee jo alku. Viikonloppuna mukaan tarttui noin kolmekymmentä sanaa, reissun kohokohtina mm. laskun tilaaminen ravintolassa ja sijainnin kysyminen Eremitaasissa.

Paitsi että menetin sydämeni Pietarille, löysin matkalla palasen henkilökohtaista historiaani. Viipurin kaduilla leijuvat menneen loiston haamut nostivat tunteet pintaan, sen verran monta kertaa olen jo kuullut tarinoita evakkomatkasta. Alueilla, joilla asui ylpeitä, kansainvälisiä suomalaisia, pysähtyvät nyttemmin ostosseuramatkoillaan ylpeät, mutta uusjuntit (anteeksi vaan tämä poliittisesti epäkorrekti ja filosofisesti epäspesifi käsite) suomalaiset tasan kahdeksikymmeneksi minuutiksi juuri sinne, missä joku kauppapaikka on heitä varten auki, unohdettakoon mitkään muut intressit tästä elämästä ja matkustamisen merkityksestä. Vaan jokainen eläköön ja matkailkoon tavallaan; tämä filosofikaksikko otti reissunsa sen verta zenisti, että oli varsin onnellinen ihan koko matkasta.

Ortodoksikulttuuri teki ehkä isoimman vaikutuksen - oli jokseenkin juhlallista mennä pajunoksia kantavan joukon mukana pääsiäissunnuntaina huivit päässä kupolikirkkoon. Meinattiin tietysti kertaalleen jäädä suitsukkeita heiluttavien pappien jalkoihin, ja kerran meitä erehdyttiin luulemaan turisteiksi, mutta loppupeleissä voisi sanoa, että aika aidoista babushkoista mentiin.

Slaavilainen veri virtaa näissä suonissa, ei epäilystäkään, ja se kutsuu takaisin mitä pikimmiten. Yleisesti ottaen muutaman päivän matka onnistui lähinnä vain nostamaan kaukokaipuuta entisestään. Onneksi seuraavat kaupungit odottavat jo reilun kuukauden päässä.

Lopuksi palanen yhdestä kauneimpia Chydeniuksen sävellyksiä. Runossa tulee niin hyvin ilmi se, mikä gradunikin aiheen keskiössä on: ettemme koskaan unohtaisi mistä olemme tulleet.


Niin mandoliinin soitto makasiinin takaa
kuuluu taas, kun päivä
maillansa jo makaa.
Ilta heittää huntujaan,
mustan laivan tuntumaan
kaksi heinäsorsaa lipuu lahdelmaan.

Niin tarttui poppelien paksu tuoksu tukkaan,
oi ettet lähtis, ettei kaikki joutuis hukkaan.
Vielä palata jos voisi,
Monrepossa jälleen soisi
tuttu vaskiseitsikkomme, eikö niin?
(Ilpo Tiihonen: Viipurin tyttö)