Weltschmertz

Kävin tänään kirjastossa, nimenomaan kaupunginkirjastossa, hyvin pitkästä aikaa. Ajanjaksoa kuvaa se, että kun yritin lainata automaatista kirjan, kuului kova piip. Viime keväältä oli jäänyt enemmänkin sakkoja maksamatta, eikä auttanut kuin käydä kassan kautta. Rahoitan tahtomattani kirjastojen toimintaa vähän liikaakin, mutta onhan se toisaalta ihan hyvä kohde. Ei tosin ehkä osu kirjaston ensitarkoituksen kanssa ihan yksiin.

Kirjastossa käyminen tekee hyvää mielelle ja sielulle. Selailla kirjoja kaikessa rauhassa, paljon tilaa, paljon hyllyjä, joiden välissä seikkailla, lukemattomia maailmoja ympärillä avaamista odottamassa. Mukaan olisi tarttunut montakin, jos en olisi järkeillyt, että kotona kirjahyllyssä odottaa yhä useampi avaamaton omakin, joita ei niitäkään ehdi lukea. Aina vaan tekisi mieli hamstrata lisää. Kirjat tekevät kodin.

Kaupunginkirjastossa oli meneillään kansalaisopiston näyttely, jossa oli esillä huonekaupalla eri tekniikoin tehtyä kuvataidetta, veistostaidetta, valokuvia, käsitöitä, käyttöesineitä ja vaikka mitä. Vaikutuksen tekivät muun muassa itsetehdyt suuret kaappikellot. Sellaisen kun joskus saisi kotiinsa aikaa mittaamaan, tulisi mukavan vanhanaikainen tunnelma. Myös valokuvat, jotka oli otettu itsetehdyillä neulansilmäkameroilla innostivat osallistumaan heti seuraavalle vastaavalle kurssille. Niitä katsellessa unohti hetkeksi ajan ja paikan. Ajattelin, että haluaisinkin ammattivalokuvaajaksi.

Olen viime päivinä pohtinut, olenko ihan väärällä alalla. Sinänsähän filosofina ei voi olla väärällä alalla, kun ei tavallaan ole alalla ollenkaan. Arvostan suuresti saamaani koulutusta ja toivon kaikesta sydämestäni, että osaisin sitä joskus myös käyttää. Samalla näen kuitenkin, kun ympärilläni ihmiset valmistuvat ja menevät töihin ja tietävät suurinpiirtein minne ja miten ja itse on yhä hukassa kuin ei olisi koskaan edes aloittanutkaan. Koko ajan mielessä on miljoona suunnitelmaa ja unelmaa ja ajatusta siitä, mitä ehkä haluaisi tehdä ja millä tavalla, mutta tuntuu, että kaikkeen tarvittaisiin silti jokin muukin koulutus kuin tämä yhteiskuntafilosofin, johon jo pian viisi vuotta elämästäni olen käyttänyt. Palopuheissa filosofiystävien kanssa nostamme itsemme kaikkien edelle - me sentään tiedämme jotain elämästä ja ajattelusta - mutta vähemmän aatteellisina hetkinä ahdistumme kollektiivisesti, kun mietimme, ettei meistä oikeasti koskaan tule mitään, minkä kukaan muu kuin me itse ja se pieni porukka laitoksellamme ymmärtäisi. Hienoja yritysideoita tosin ollaan viime aikoina heitelty, ja minäkin, kahden yrittäjän tyttärenä ja ikuista epäyrittäjyyttäni vannoneena, olen sitä toisinaan taipunut pohtimaan.

Haluaisin tehdä jotain hyvää ja hyödyllistä sillä kaikella, mitä vuosien ajattelu on opettanut ja vielä ennen valmistumistani ehtii opettaa, haluaisin käyttää hyväksi kaikkea sitä maailman näkemisen ja kysymisen taitoa, tehdä jotain konkreettista maailmanparannuksen eteen sen sijaan, että vain bloggaan ja lobbaan pienissä piireissä. Pelkään, että filosofian papereilla, vaikka kuinka pitäisin sitä yhtenä yliopistomme parhaimmista mahdollisuuksista, ei kukaan edes halua minua työhaastatteluun. Ja vaikka haastatteluunkin pääsisin, joku leveämmin hymyilevä vie aina lopulta paikan, koska en ole tarpeeksi kova pätemään ja markkinoimaan itseäni. Niin on jo käynytkin.

Filosofi ei kuitenkaan voi heittää pyyhettä kehään. Maailma kaipaa parantajaa. Olo on kuin muumipapalla.

Tänä keväänä tekisi jälleen mieli alkaa esikoiskirjailijaksi.