Viikon loppu.

(Ei, siinä ei ole yhdyssanavirhettä.) Uusi viikko, uusi elämä. Alkuviikon vaikkakin työhön liittyvän, silti hyvin henkilökohtaisen menetyksen jälkimainingeissa meni koko loppuviikko, enkä vielä ole päässyt yli suuttumuksesta ja pettymyksestä. On se kuitenkin lieventynyt. Parasta on ollut tietää, että pari ystävää todella ymmärtävät mitä se merkitsi minulle ja heille on saanut tilittää; olen pahimmillaan ollut aika hankala monille muille, jotka tahtoivat vain hyvää sanomalla että nyt kohti uusia seikkailuja. Niin tietenkin, mutta kun ei se käy ihan niin äkkiä.

Istun myöhäisiltaa ikkunani ja vanhan rakkaan kirjoituspöydän ääressä. Tällaisia öitä tuli vietettyä viimeksi teini-ikäisenä, mutta nyt tieni suuren ja ruman, mutta monia muistoja kantavan pöydän kanssa kohtasivat jälleen. Huonoin puoli on siinä, että tähän jämähtää, eikä pääse nukkumaan koskaan ajoissa.

Uusi viikko tuo takaisin jo tutun stressin pian toteutuvasta, organisoimastani ylioppilaskunnan kehy-viikosta sekä tekemättömistä koulutöistä. Onneksi kuitenkin on musiikkia, joka pitää tärkeysjärjestyksen kunnossa. Sen siivin nukkumaan.


Olet millaisella tahansa mielellä
niin puhun sydämeesi salatulla kielellä.
Olen jotain syvempää itsestäni siirtänyt
ihoon kämmenteni olen sinut piirtänyt.
Olet kauneuteni heijastuma vedessä,
silmäterä kasvojeni edessä.
Olet kallein aarre sydämeni syvyyden,
perillinen taivaallisen hyvyyden.
(Tulus: Ethän koskaan unohda)

Being true to just oneself

Sometimes I wonder if there is something strange in my life that does not exist in everyone elses' lives. It tends to go in such weird ways sometimes that I just cannot believe it - and yet it all makes sense, in the same twisted way. This applies to both good and bad things, I have a feeling things will go in a certain way and even though I try to pretend it can't be so, I will not go with this, still I know somehow how they will end up. Or then I am just the most cynical person ever lived - and by the way, just yesterday I almost had a fight with a friend blaming her to be so cynical and myself being the "believe good about everyone and everything" -girl. Yeah right. Today I am the most cynical person ever lived.

It is just so humanly unfair trying to be globally fair in one's own thoughts - this leaves no escape, no peace of even a small amount of time to feel for myself, to feel sad or frustrated or angry, when I just have to admit the facts and know all the way them being what they are and the uselessness of any tries from myself to change what has happened. I want to feel the negative and live after again. I do not want to be the most cynical person ever lived...

I lost something very dear and strongly hoped for today. I need to find new dreams and new life and certainly I will, but this has just happened a few too many times lately. I know life will go on and this will open new doors for me eventually - but please let one be angry and sad for the time being and get by and by rid of it. People need to feel. I need to feel. Without feeling there's no life, no breathing, no end for frustration and disappointment.

--------------------------------

Tonight we drink to youth
And holding fast the truth
Don't want to lose what I had as a boy
My heart still has a beat
But love is now a feat
As common as a cold day in L.A.

Sometimes when I'm alone I wonder
Is there a spell that I am under
Keeping me from seeing the real thing

Love hurts
But sometimes it's a good hurt
And it feels like I'm alive
Love sings
When it transcends the bad things
Have a heart and try me
'cause without love I won't survive

I'm fettered and abused
Stand naked and accused
Should I surface, this one-man submarine?
I only want the truth!
So tonight we drink to youth!
I'll never lose what I had as a boy

Sometimes when I'm alone I wonder
Is there a spell that I am under
Keeping me from seeing the real thing?

Love hurts
But sometimes it's a good hurt
And it feels like I'm alive
Love sings
When it transcends the bad things
Have a heart and try me
'cause without love I won't survive

Without love I won't survive

(Incubus: Love hurts)

------------------------------------------

Thank God for friends. Really, no words to describe how much they mean. People who are just what they are and let everyone else be so as well. We had a good talk with one of the best ones ever enter my life and I felt ok walking back home. At least I am alive.

"Hence the poptart!"

I need a Gilmore Girl, since there are two of them, it's the Gilmore Girls, not a Gilmore Girl.

Also I need someone to drive with me for a ridiculous road trip to anywhere when I feel down. Also I need someone to put up with my funny moods and maybe shake their head sometimes but always with love at the last. Also I need someone to call funny calls of "when you think I'll zik I'll zak and when you think I'll zak, I'll zak just to make you confused about the next time I'll zik instead" or someone next to whom I can crawl in the middle of the night and talk about nonsense and feel understood.

I needed a Gilmore Girl and so I sent a message to my little sis. One person in the world with whom I can act as funny, silly and irrational as one can and yet I will always know she'll get me, somehow, she'll keep on being that, a sister, forever. There's not point of being a Gilmore Girl without another one.

Hence the poptart.

February brings back the sunshine

Piti mennä ajoissa nukkumaan, mutta tähän aikaan vahinko lienee jo tapahtunut. Katsoin elokuvaa "Little Miss Sunshine", jonka sain muutama viikko sitten. Nähdyistä trailereista olin ominut kohtalaisen skeptisen asenteen kyseistä leffaa kohtaan, mutta itseasiassa se olikin ehdoton lisäys good-mood-movies -listaani. 20th Century Fox'kin tekee jotain hyvää: pentuyhtiönsä Fox Searchlight Pictures, lainatakseni erään sanomalehden elokuva-arvostelijan taannoista kommenttia "ajattelee enemmän sydämellä kuin kassakoneella". Heiltä on tullut myös mm. Garden State, eikä siitä elokuva enää paljon parane, jos ollenkaan.

Tulevaisuus näyttää taas valoisammalta, ja syy on hyvä: kokeiluni ylioppilaskylän opiskelijaboksiasumista saa pian päätöksensä ja muutan takaisin lähemmäs keskustaa, jakamaan mukavan asunnon kivan kämppiksen kanssa. Toisille ylioppilaskylä on rakas elämäntapa, mutta minun Jyväskyläni sijaitsee täältä reilun kilometrin kaakkoon. Voi tietysti esittää epäilyksen, annoinko Kortepohjalle varsinaisesti ollenkaan mahdollisuutta, kun vain kolmisen kuukautta ehdin olla kyläläinen, mutta mielestäni ihan tarpeeksi. Tulinhan tänne kuitenkin avoimin mielin, päämääränä asua ainakin kesään asti. Toisin kävi. Eipähän tarvitse enää miettiä, jäinkö jostain paitsi, kun en koskaan kämpännyt ylioppilaskylässä. Ikävä ei tule, mutta toki tänne on sisältynyt myös hyviä hetkiä, etenkin vilkas sosiaalinen elämä lähellä asuvien ystävien kanssa ennen joulua. Ystäviä voi kuitenkin nähdä, vaikka postinumero olisi pienempikin.