Sataa ja iltasoitto soi

Sataa, aivan kuin viime maanantainakin. Semmarit ne jo keksi tämänkin etukäteen.

Aivan kohta tartun kirjaan The Cambridge Companion to Critical Theory, ihan minä hetkenä hyvänsä. Uppoudun sohvaani, jonka ensin raivaan jälleen yhden matkan jälkeisestä vaatekaaoksesta, kovin tuttu näky tänä kesänä. Keitän ehkä teetä, voisin jopa avata pussillisen Mozart-kuulia. Paitsi että toukokuisen viikkokaupalla kestäneen flunssan jälkitautina sain oudon oireen. Ei ole mikään entisensä, kun minun ei juuri tee enää mieli suklaata. Voihan olla, että tämä on ohimenevää. Voi myös olla, että jokaiselle ihmiselle on asetettu maksimikiintiö, kuinka paljon suklaata voi elämänsä aikana ottaa vastaan. Silloin se on ihan mahdollista saada täyteen jo parikymppisenä, kun oikein yrittää. Ja minä olen kuulkaa yrittänyt.

Sataa ja pikkuomenat kasvaa. Ystäväni pikkuoravat kasvavat myös hurjaa vauhtia, ja heidän riemastuttavassa seurassaan hujahti viikonloppuvierailu Pohjanmaalla mallikkaasti. Aamuisin sain pirteän herätyksen, kun ovi lennähti auki. "Pojat ne vaan täältä sisään sukelsi", ilmoitti vinkeä 3-vuotias. Sitten jo opeteltiinkin taas autoja ja lintuja ja käsinukke-eläimiä.

Tapasin matkalla myös nuoren naisen, joka oli tehnyt ammatillisessa elämässään juuri niitä asioita, joihin haaveeni lähitulevaisuudesta kohdistuvat. Ne ovat siis oikeasti mahdollisia, kaikki on toteutuksen päässä.

Sataa ja voi kunpa ne omenat olisivat jo kypsiä. Voi kunpa koko maailma ei olisi niin levällään, että sinne on pakko mennä ja tehdä parhaansa edes jonkin asian eteen ja silti tuntea itsensä niin pieneksi, kun mitä kaikkea ihminen voi muutaman kymmenen vuotensa aikana ehtiä koskaan ja kun joka suuntaan ja joka alalle tahtoisi venyä niin että on tehtävä päätöksiä. Voi kunpa kaikkein rakkaimmat ystäväni eivät kaikki eläisi eri maissa niin että väistämättä olen jatkuvasti eri maassa eri kielessä eri arjessa vähintään kahden kolmasosan kanssa.

Näin puoliksi viittomakielistä unta ja huomasin, että muistan viittomia sittenkin aika paljon. Mahtuisikohan syksyn saksan jatkopreppaukseen ja gradunteon lomaan vielä palanen kesken jäänyttä sivuainetta? Myös klassisen kreikan kurssi houkuttelisi, ja niin paljon muuta... Tässä syy, miksi yliopiston jättäminen tuntuu joskus täysin mahdottomalta. En ole vielä oppinut ihan kaikkea.

On oravalla oma koti Keravalla.

-Ai oravalla?
-Eiku Keravalla.

Kuuntelen nonstopina Semmareita ja Dave Matthews Bandia. Menee kuulkaa se heinäkuun neljästoista näinkin. Viimeiset pari vuotta olenkin viettänyt samaista päivää Seinenvarsipiknikeillä ja välkkyvän Eiffel-tornin juurella keskiyön maratonilotulituksia ihaillen. Käyhän tuo elämä tylsäksi, jos aina toistaa samat kaavat, mutta pakko myöntää, että juuri nyt olisi vähän ikävä sinne.

Luin kaikenlaista tietoutta sikainfluenssasta ja totesin, vastoin parin kaverin tämänpäiväisiä ystävällisiä arveluita, että taitaa olla ihan tavallista nuhaa. Parantua saisi sekin kuitenkin. Jää kohta kaikki vauvat näkemättä, ja niitä tapaamisia olisi kuulunut tähän viikkoon monta.

Ei tullut kiitosta bongareiden liitosta.
-Ai kiitosta?
-Eiku liitosta.

Omenapuu ikkunan edessä kasvattaa jo pientä vihreää pyörylää pitkin oksiaan, apostolinmiekkani on päässyt vihdoin puoleen väliin (kuusi miekkaa pystyssä, vielä toiset kuusi ja pitäisi kukkia) ja eilisen sadepäivän tunnelmoinnissa haaveiltiin tuntitolkulla Novitan Puro-langoista, joista syksyn mittaan tehdään ainakin pipo, kaulahuivi, ranteenlämmittimet, pari liiviä ja mitä vielä. Pelastin matkavakuutukseni lehtipinosta ja jännittelen jo valmiiksi sitä, että pääsen kuin pääsenkin pian yhdeksän vuoden tauon jälkeen hypähtelemään hetkeksi taas Vihreällä Saarella - jota on, hiukkasen vaikeasta suhteestamme huolimatta, kuitenkin viime kädessä kiittäminen siitä, että minulla on riittänyt osa-aikatöitä kaikki nämä vuodet.

Kun ei voi puhua, pitänee vaieta. Haeskelen jälleen surrealistista kielenkäyttöä, että olisi jotain kivaa. Jos on valituksia, niitä voi osoittaa.

Twist. Twist twist.

Muussa tapauksessa suosittelen twistausta.

Tänä sunnuntaina

1. Hyvä olo on sittenkin fyysisen kivun poissaoloa. Tämä ei ole pessimismiä, vaan kaikenvoittava helpotuksen tunne joka kerta kun sen käytännössä saa kokea.

2. Helle loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin, eikä kukaan ole yllättynyt katsellessaan heinäkuun pilvisiä +16*C lupaavia sääennusteita. Paitsi minä, jälleen, siitä, kuinka paljon suomalaiset käyttävät aikaa ja energiaa säästä valittamiseen, oli niin tai näin. Tai yleensäkin valittamiseen. Menee jo hermo. Get a grip.

3. Huumorintaju on hieno asia ja vielä hienompaa on se, kun on ihmisiä, joilla se on samanlainen kuin itsellä. Perhe on tässä vahvoilla vuosi toisensa jälkeen.

4. Mitä on levottomuus? Se on karttojen tutkailua, vaikka on ihan jossain muualla. Kartat on siitä hyviä, että ne vain on, eivätkä ne koskaan syyllistä levottomuutta. Ainahan sitä kuitenkin jossain pitää olla, täällä tai siellä. Sitä varten on karttoja, nykyisistä ja tulevista asuinpaikoista.

5. Jos haluat lettuja, älä lupaa paistaa niitä.

Kesällä kerran

Bloggaan pesästä, jonka rakensin miniparvekkeelleni, kun näin keskikesän kunniaksi ja tekemisen puutteessa intouduin sitä vihdoin siivoamaan. Tietenkin auttamattomasti myöhäisherännäinen, mutta kun en ole juuri kaupungissa tähän mennessä kuluneena kesänä vielä ollutkaan. Tuuli humisee pihapuissa ja kun aurinko vielä siirtyy puoli metriä oikealle nurkan taakse, alkaa tilanne olla aika täydellinen.

Aloitin hitaasti mutta varmasti graduorientoitumisen: tein eilen varastotilauksen ja tänään sitä noutaessa varasin ensi kertaa opiskeluaikanani itselleni arkistokappaleiden säilytyspaikan yliopiston kirjastosta. Vaikka opiskelun tyyssija onkin kuuma ja hiljainen näin heinäkuun alussa, mitä nyt muutama hassu yhteiskuntatieteilijä siellä täällä tulevan perjantain tenttiin pänttäämässä, iski minulle jälleen hurja gradunkirjoitusromantisointi. Niitä tulevia lokakuun kylmiä tuulispäiviä odotellessa...

Olen viime viikot järjestellyt yliopistonjälkeistä tulevaisuuttani ja vihdoin siitä on joitain palasia koossa. Oikeasti on mahtavaa, että elämässä on erilaisia vaiheita. Yhden ystävän kanssa ollaan usein pohdittu sitä, kuinka monesti arkielämässä tuntuu, että kaikki vaan junnaa paikallaan, mutta lopulta jos katsoo menneitä vuosia, koko ajan on johonkin kuitenkin ollut menossa ja lähes jatkuvasti jonkinlainen muutos johonkin uuteen on ollut päällä. Täytyy vaan uskaltaa luottaa siihen, että kokonaiskuva on muissa käsissä, kun itse kykenee kuitenkin käsittelemään vain yhden päivän kerrallaan.

Under the midday sun

At home at my parents', on the backyard, in the midst of buzzing bees, singing birds and lovely smells of freshly cut grass. Peace and quiet and sun and ice cream.

It's almost one month since my last time in the good old Jyväskylä. During that month I have seen another set of beautiful European cities, communicated in six languages (if you count the wobbly tries of a few simple words what it comes to the strangest ones), memorised three more metromaps, got myself new favourite bakeries, restaurants and cafes, swam in the Mediterranean sea, drank "shampoo" and liked it, midnight-bicycled in the warmth and darkness through the streets of Barcelona's old town, bought way too many summer clothes for a Nordic person, got wet by Easteuropean rain and sun-burned by the heath of Catalunya, seen a ballet-premier in the Staatsoper and the Philharmonics live in the Schönbrunn castle with some 100 000 Viennese around me. And so many other things that would make no sense describing in words, most of all that everyday life with good friends in another surroundings where I felt I could breath more freely.

Now it's a July for good moments and good friends here at home country. I was just invited to the Osthrobothnia - the most controversial county to me and finally I think I am going again. And I should read heaps to be able to write this book of hundred pages that is suppoused to represent everything I've learned during the past six years of my life: the so called Pro Gradu. Nevertheless the topic is of great interest to me, my motivation is as low as it can be. And then I picture myself sitting the upcoming long autumn days at the library by Alvar Aalto, writing writing writing. Of course, there is some kind of romance in that picture, too.

I don't really have that many things to say. Or maybe I have so many I cannot produce it anymore. I am waiting to be able to talk and update with my friends here, first, and maybe after that I can share another thought again.

Kesä

Kasvava odotus kohti lomaa lienee stimuloiva unianikin. Vaikka olenkin ehkä uniassosiaatioketjujen kuningatar (kaikkihan vielä muistavat sen, missä TV-sarjan "unelmien poikamies" opetti mulle emalikorujen tekemistä), viimeaikaiset menevät jälleen yli ymmärryksen. Ainakin se, missä rehtorimme vastusti jyrkästi maailmanparannusyritystemme lisäksi myös graduani. Tai sitten se, missä joku ryhmä esitti kevätnäytöksessä ilmaismuropaketteja.

Kotikaupunki on kaunis ja kesäinen ja vihreä ja aurinkoinen, ja samoilla mennään toivottavasti myös Euroopassa. Tänään vielä kopautan oppilaiden kautta Monnarin lattiaan uusinta yhteiskuntavalveutunutta nykyirkkuani, minkä jälkeen se onkin sitten kohta jo adios, goodbye, auf Wiedersehen ja silleen. Jei!

And another one

In Amélie there is a scene where she is cooking and pours boiled pasta into a strainer, and she looks down to the neighbour's - the Glasman's - appartment through the window and her friend's cat that's always visiting is spinning about her feet. And the music takes one immediately to Paris, to the small alleys of the Latin quarter and parks and shops and créperies on the streets.

The first time I saw the movie was with a good friend and we were 18 years old, about to leave the high school soon and we knew exactly how one's mind could make such images and ideas come and go. Not much has changed since then. Some time ago I was cooking in my kitchen, listening to Amélie's soundtrack and funnily enough happened to pour my boiled pasta through a strainer while the same music was playing as in the scene in the movie. For too many occations I feel such an Amélie and even though it is among my favourites of movies, I would once in a while be glad if I could help it. Because sometimes one should to dare to live. Dare to love.

And then again this Amélie plans on how to do little things to the neighbours and friends and how to make her plants grow and feel well and what else. How to make an Amélie to grow and feel well; that is the question. Because the only thing an Amélie really dares to do, is to dream. Good, but not good enough.

My favourite movie scene

In Jenseits der Stille ("Behind the Silence" or so) the clarinette playing girl of the deaf parents and the primary school teacher for deaf children are on their first date. The have just seen a bad movie and are on their way back home, while they happen to stop at an out-door cart for sausages (such a German & Finnish thing). They place an order and the radio just changes the song: the first piano runs of Gloria Gaynor's I will survive catch their interest. They start signing the English lyrics to each other, which ends up to a dance around in the summer night. Finally they get their food and move on, but there is nothing like the warm atmosphere that must be among the best starts of a companionship in the long history of movies.

Last night I studied until 4am. Tonight I am so going to sleep, starting now.

All bendle schnitzed

I had my last seminar today. Probably my last seminar in the university, ever. (Or at least in this one.) How great is that! How scary is that... How scary is it to say that after these two weeks of assignments and exams, basically I am down to just a few exams and the big G in the fall. The problem with the university is that we spend so many years in here, we cannot leave after we're done. It's too scary to step out into the real world. But no worries. I am sure I'll come up with another minor by the time of the fall... After all, I SHOULD take every advantage of my eternal free admission. Nowadays some people got to leave for good after 7 years and let me just guess soon they'll have to pay, too. Which leads me to the core problem of my relationship with this institution: I don't want to be in a Finnish university that makes people pay for it. I've done my best helping to fight against it but with no results. Therefore I am sure they will get rid of me pretty soon, after all.

Just two weeks to go, thank God he's planned this all so well. When we are in the desperate need of holidays and could not possibly do any more, we figure we've already got the plane tickets, exactly for the right time. Just how great is THAT.

May!

Somehow I always end up here when I should to be writing a school paper. Willing to be positive, one could see it as a warm up for writing - or then as just another excuse not to do anything when the stress grows overwhelming, something very characteristic for me. I am eagerly waiting to be done with the following weeks; this time on Sunday three weeks ahead I can finally wish good holidays to my pupils, to my studies, to my own dance stuff and start preparing for the trip, that is still a little mystery even to me, where it is going to take me to. Never mind all the rest, I am just so impatient to see my Gilmore half again and visit some of those lovely European cities I've been longing for throughout the long spring of work work work.

Starting my paper today I read a little more of one Auschwitz survivor, Primo Levi. (Worth to google.) Once again the reason I chose to do my research on this subject became so evident - it's simply following the legacy we were left with.

In spite of my hating these Finnish folks' festivities because of how people "celebrate" those, I had a great Mayday weekend under the long awaited sun, with good friends and good stuff (food, puzzle, pictures, walks, talks and naps with a furry friend). I lost my voice, though, nothing political included, but it's slowly coming back, too. Green things and singing birds, come! I'm ready for the summer.