Bloggaan pesästä, jonka rakensin miniparvekkeelleni, kun näin keskikesän kunniaksi ja tekemisen puutteessa intouduin sitä vihdoin siivoamaan. Tietenkin auttamattomasti myöhäisherännäinen, mutta kun en ole juuri kaupungissa tähän mennessä kuluneena kesänä vielä ollutkaan. Tuuli humisee pihapuissa ja kun aurinko vielä siirtyy puoli metriä oikealle nurkan taakse, alkaa tilanne olla aika täydellinen.
Aloitin hitaasti mutta varmasti graduorientoitumisen: tein eilen varastotilauksen ja tänään sitä noutaessa varasin ensi kertaa opiskeluaikanani itselleni arkistokappaleiden säilytyspaikan yliopiston kirjastosta. Vaikka opiskelun tyyssija onkin kuuma ja hiljainen näin heinäkuun alussa, mitä nyt muutama hassu yhteiskuntatieteilijä siellä täällä tulevan perjantain tenttiin pänttäämässä, iski minulle jälleen hurja gradunkirjoitusromantisointi. Niitä tulevia lokakuun kylmiä tuulispäiviä odotellessa...
Olen viime viikot järjestellyt yliopistonjälkeistä tulevaisuuttani ja vihdoin siitä on joitain palasia koossa. Oikeasti on mahtavaa, että elämässä on erilaisia vaiheita. Yhden ystävän kanssa ollaan usein pohdittu sitä, kuinka monesti arkielämässä tuntuu, että kaikki vaan junnaa paikallaan, mutta lopulta jos katsoo menneitä vuosia, koko ajan on johonkin kuitenkin ollut menossa ja lähes jatkuvasti jonkinlainen muutos johonkin uuteen on ollut päällä. Täytyy vaan uskaltaa luottaa siihen, että kokonaiskuva on muissa käsissä, kun itse kykenee kuitenkin käsittelemään vain yhden päivän kerrallaan.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
2 comments:
Hassua, miten eri tavoin ihmiset kokevat asiat. Minä useimmiten koen arjen rutiineineen ihanan rauhoittavana. Tuskaa ja ahdistusta tuottaa taas se, jos koko ajan pitää miettiä elämälleen uutta suuntaa... Tosin arkeni on sen verran työntäyteistä, että ehkä siinä syy. Mutta vain osin, samanlaista, ellei kiireisempää, on sinun arkesi... :)
Oikeastaan yritin kertoa siitä, ettei sitä uutta suuntaa ole kovasti tarvinnutkaan miettiä, vaan se on vaan sisältynyt kokonaisuuteen, jota itse on toisinaan vaikea nähdä tästä päivä kerrallaan -perspektiivistä. Että kun tuntuu, että mitä järkeä tässä kaikessa puurtamisessa on ja onko tässä mihinkään koskaan menossa tai jatkuuko joku elämänvaihe ikuisuuksiin, niin itse asiassa sitä on kuitenkin ollut menossa koko ajan jonnekin, välillä isommassa ja välillä pienemmässä mittakaavassa. Ehkä se johtuu siitä, että itse muutosprosessia on toisinaan vaikea huomata, ja asiat tajuaa vasta sitten, kun jotain on jo tapahtunut. On se arki rutiineineen minullekin usein aika rauhoittavaa, ilmankos onnistun tulevan syksyn gradukirjoittelua niin romantisoimaan :)
Post a Comment