Revitalised

Junassa lauantaina pohdin, että miksi meidän pitää aina kuormittaa aivoja jollain intellektuellilla tekemisellä; MP3:n jäätyä kotiin olin ehtinyt jo hetken miettiä, onnistuisiko lukeminen yhtäaikaa neulomisen kanssa. Vaan ei kai edes treenatut aivot ihan loputtomiin jaksa. Testasin teoriaani käytännössä heti tuoreeltaan ja jo vain, ajatuslepo teki poimuille hyvää.

Vietin viime viikon lähes koomassa odotellen vain lauantaiaamua, kun kaikki olisi tehty ja istuisin junamatkalla kahdeksi päiväksi pois. Pariin lomapäivään tuli ladattua paljon odotuksia, mutta ne oli myös helppo täyttää, koska pääkaupunkilainen räntäsade, vähälle jääneet yöunet tai mikään muukaan pieni mahdollinen epämukavuustekijä ei voinut pilata viikonloppua poissa arjesta. Tuleva filosofi kera tulevan diplomi-insinöörin juoksi nilkat loskassa oopperaan, osti Akateemisesta alennuskirjoja, söi paljon aasialaisruokaa ja paransi maailmaa teen ja herkkujen äärellä aamukolmeen. Tuli myös muisteltua menneitä aikoja pikkukaupungin pikkuballeriinoina, opeteltua joogavenytyksiä, pohdittua kulttuuri- vartalo- ja ammatti-identiteettiä ja soitettua niitä kahta kitarasointua, jotka ulkoa muistan. Ei olleet ihan vireessä tosin, en minä eikä kitara, mutta se ei ollut kai päätarkoitus.

Jälkimmäinen osuus reissusta meni perhettä tavaten äärellä kalakeiton ja vanhempien matkakuvien. Lopputuloksena voisi kiteyttää, että tärkeintä kuitenkin on elämän sosiaalinen konteksti eikä mikään muu suoritus.

Näiden voimalla pääsiäiseen asti.

Brown-eyed girl

"Oh Shphinx - this world is so crazy I can't see straight."
"Have your eyes been checked?"
"No. They've always been brown."

Kamut pompsahtavat sähköpostiini päivittäisenä annoksena ja kertovat jotain oleellista elämästä. Ehkä nyt löytyi syy omaankin ajoittaiseen maailmanahdistukseen.

Siskon kanssa saatiin äidiltä tummanruskeat silmät. Ne onkin meidän perheen naisten perintötimantit, koska äiti sai ne omalta äidiltään, joka oli ilmeisesti saanut edelleen omaltaan. Toisen puolen mummini epäilee usein, ettei niillä voi nähdä mitään. Me sen sijaan olemme ylpeitä oravasilmistä - mutta katkerasti paitsiossa, kun kaikissa suomalaisissa rakkauslauluissa lauletaan aina sinisistä. Vaan on näistä hassuja kohtaamisia irronnut. Eräältäkin isältä meni palikat sekaisin jäätelönostossa, kun myyjätyttö nousi tiskin takaa nappisilmineen. Ja tämä tarina on tosi.

Hei kysyn vaan, kuka voi jaksaa lauantaiaamuna, auringon paistaessa ja lintujen laulaessa alkaa kirjoittaa? Kaikki muu tekeminen vei taas liikaa aikaa kuluneella viikolla ja annan sen niin helposti myös tehdä näin. Tarvitsisin jonkun bunkkerin, tai ainakin vapautuksen muusta elämästä, jotta semma ikinä valmistuisi - eikä siitä silti olisi mitään takeita. Vaan ehkä voin syyttää ruskeita silmiä. Ei näillä voi tehdä muuta kuin seurata oravia omenapuussa.

R & R

Ratatouille ja Rachmaninoff. Onneksi joku tässä maailmassa paikkaa silloin, kun muuten hajoaa pää. Kuinka KYPSÄ sitä silti voikaan joskus olla ihmisten vastuuttomuuteen ja ajattelemattomuuteen.

Tämä tilanne saattaisi vaatia jopa SK:ta. (Suklaakakku, naturellement.) Unohdettakoon, että sellaisen juuri eilisiltana väsäsimme ja lähes kulutimmekin, kera ihmekaksoseni. Teoria kuuluu kuitenkin: nyt kun kerta se suklaakirja taas eksyi käteen hyllyn uumenista, on sitä hyödynnettävä. Muutenhan se voi vaikka unohtua jälleen.

Das ist ja eine Überraschung, wir fliegen wirklich zusammen!

Päätinpä sitten vastoin kaikkea järkeä ilmoittautua saksan neloskurssille, kun on jäänyt sitä vajaaksi saksan peruskurssini yliopistolla ja jos kerta tämä on ehkä mahdollisesti viimeinen kevääni täällä... Kaksi vuotta sitten opiskelin muutamassa kuukaudessa reilu puolet lukion oppimäärää vastaavat kurssit, käytin kieltä hiukkasen kesäreissulla enkä ole sen jälkeen aiheeseen palannut, mitä nyt joskus huvikseni lausahdellut ylläolevaa tai jotain muuta, se kun kivasti kielellä sorahtaa. Toukokuista Itävallan-reissua odotellessa ja ihan vaan aamujani aktivoidakseni aion sitten istua seuraavat viikot kolme aamua kerrallaan arvailemassa jälleen die das vai der ja muistelemassa miten se adjektiivien taivutuskaavio meni. Just nyt ei paljon lohduta vaikka joskus kurssit meni hyvinkin, kun oli aloitettava kertaus ihan tuolta alkeista. Luotan kielipäähän ja -korvaan kuitenkin sokeasti, kyllä se sieltä tulee. Jossain kohtaa.

Kehitin tänään ihan sattumoisin, perheelleni tyypillisen lennokkaan pohdinnan tuoksinnassa, psykofilosofisen teorian mielen ja maailman suhteesta. Sen nimi on kielivapaa keskuspersoonallisuus. (Äiti epäili, että se sijaitsee vatsassa.)

Sen toinen nimi on laiskuus löytää vastaavaa sanaa sillä hetkellä käytetyllä kielellä, kun joku muunkielinen sana tulee ensiksi mieleen. Mutta, olen sitä mieltä, että ihan kaikelle vaan ei ole käännöstä joka kielelle, ja jos kielen sisäistää tarpeeksi hyvin, ei sitä tarvitse enää kääntää. Silloin iskee kielivapaa keskuspersoonallisuus, joka rentoutumisen hetkellä tuottaa juuri sitä kieltä, millä mikin asiayhteys tai yksittäinen asia parhaiten tulee ilmaistuksi. Jos siis ihminen osaisi vaikkapa pariakymmentä kieltä tarpeeksi sisäistetysti, olisi maailma tälle kertakaikkiaan rikkaampi ja moniulotteisempi paikka kuin meille muille. Siinäpä tälle perfektionistille projektia hetkeksi.

Kiitos viimeaikaisten pitkien treenipäivien, alaselkä ja vasen hartia ovat jumissa. Eikä ihan niin jumissa kuin joskus kun joku vaan menee jumiin kun istuu koneella liikaa vaan jumissa niin kuin että kohta ei tee mieli liikkua enää ollenkaan. Sillä se lähtee millä on tullut, sanomma piireissä. Siispä huomenna taas.

A Random Monday Thought

And here I sit, in the corner of my kitchen, trying to force myself to write at least one the obligatory written things I've got under work. Instead I easily drift to the Internet, reading the internationalisation strategy for HEI's in Finland or finding out what means cyanopsia (it's the condition when you see everything in blue). Sometimes I wonder if a person can have an actual medical disorder that causes the urge to find random information about everything in this world and therefore be unable to concentrate on the things she would be suppoused to. If this exists, I am pretty sure I have it. I tried to avoid the disorienting atmosphere of my room by travelling with my laptop down the hall to the kitchen, but the effects of the transformation are fairly minor.

But alas and behold: I've got tea and chocolate in front of me (insert here a happy face). Never mind the chocolate/sweet treats fast. Tomorrow is always a good day to begin.