Weltschmertz

Kävin tänään kirjastossa, nimenomaan kaupunginkirjastossa, hyvin pitkästä aikaa. Ajanjaksoa kuvaa se, että kun yritin lainata automaatista kirjan, kuului kova piip. Viime keväältä oli jäänyt enemmänkin sakkoja maksamatta, eikä auttanut kuin käydä kassan kautta. Rahoitan tahtomattani kirjastojen toimintaa vähän liikaakin, mutta onhan se toisaalta ihan hyvä kohde. Ei tosin ehkä osu kirjaston ensitarkoituksen kanssa ihan yksiin.

Kirjastossa käyminen tekee hyvää mielelle ja sielulle. Selailla kirjoja kaikessa rauhassa, paljon tilaa, paljon hyllyjä, joiden välissä seikkailla, lukemattomia maailmoja ympärillä avaamista odottamassa. Mukaan olisi tarttunut montakin, jos en olisi järkeillyt, että kotona kirjahyllyssä odottaa yhä useampi avaamaton omakin, joita ei niitäkään ehdi lukea. Aina vaan tekisi mieli hamstrata lisää. Kirjat tekevät kodin.

Kaupunginkirjastossa oli meneillään kansalaisopiston näyttely, jossa oli esillä huonekaupalla eri tekniikoin tehtyä kuvataidetta, veistostaidetta, valokuvia, käsitöitä, käyttöesineitä ja vaikka mitä. Vaikutuksen tekivät muun muassa itsetehdyt suuret kaappikellot. Sellaisen kun joskus saisi kotiinsa aikaa mittaamaan, tulisi mukavan vanhanaikainen tunnelma. Myös valokuvat, jotka oli otettu itsetehdyillä neulansilmäkameroilla innostivat osallistumaan heti seuraavalle vastaavalle kurssille. Niitä katsellessa unohti hetkeksi ajan ja paikan. Ajattelin, että haluaisinkin ammattivalokuvaajaksi.

Olen viime päivinä pohtinut, olenko ihan väärällä alalla. Sinänsähän filosofina ei voi olla väärällä alalla, kun ei tavallaan ole alalla ollenkaan. Arvostan suuresti saamaani koulutusta ja toivon kaikesta sydämestäni, että osaisin sitä joskus myös käyttää. Samalla näen kuitenkin, kun ympärilläni ihmiset valmistuvat ja menevät töihin ja tietävät suurinpiirtein minne ja miten ja itse on yhä hukassa kuin ei olisi koskaan edes aloittanutkaan. Koko ajan mielessä on miljoona suunnitelmaa ja unelmaa ja ajatusta siitä, mitä ehkä haluaisi tehdä ja millä tavalla, mutta tuntuu, että kaikkeen tarvittaisiin silti jokin muukin koulutus kuin tämä yhteiskuntafilosofin, johon jo pian viisi vuotta elämästäni olen käyttänyt. Palopuheissa filosofiystävien kanssa nostamme itsemme kaikkien edelle - me sentään tiedämme jotain elämästä ja ajattelusta - mutta vähemmän aatteellisina hetkinä ahdistumme kollektiivisesti, kun mietimme, ettei meistä oikeasti koskaan tule mitään, minkä kukaan muu kuin me itse ja se pieni porukka laitoksellamme ymmärtäisi. Hienoja yritysideoita tosin ollaan viime aikoina heitelty, ja minäkin, kahden yrittäjän tyttärenä ja ikuista epäyrittäjyyttäni vannoneena, olen sitä toisinaan taipunut pohtimaan.

Haluaisin tehdä jotain hyvää ja hyödyllistä sillä kaikella, mitä vuosien ajattelu on opettanut ja vielä ennen valmistumistani ehtii opettaa, haluaisin käyttää hyväksi kaikkea sitä maailman näkemisen ja kysymisen taitoa, tehdä jotain konkreettista maailmanparannuksen eteen sen sijaan, että vain bloggaan ja lobbaan pienissä piireissä. Pelkään, että filosofian papereilla, vaikka kuinka pitäisin sitä yhtenä yliopistomme parhaimmista mahdollisuuksista, ei kukaan edes halua minua työhaastatteluun. Ja vaikka haastatteluunkin pääsisin, joku leveämmin hymyilevä vie aina lopulta paikan, koska en ole tarpeeksi kova pätemään ja markkinoimaan itseäni. Niin on jo käynytkin.

Filosofi ei kuitenkaan voi heittää pyyhettä kehään. Maailma kaipaa parantajaa. Olo on kuin muumipapalla.

Tänä keväänä tekisi jälleen mieli alkaa esikoiskirjailijaksi.

Aamukahvia

En saanut illalla unta ja lueskelin Eero Balkin ja Tapani Kärkkäisen toimittamaa Kadonnutta kahvilaa etsimässä. Se on kokoelma tarinoita kahviloista Keski-Euroopasta, tarinoita heiltä, joiden elämä kulki tietyn kahvilan elämän kanssa rinnakkain. Kirjailijoita, toimittajia, taiteilijoita, poliitikkoja, Wienistä, Prahasta, Krakovasta, Triestenistä...

Kahvila on paikka niille,
jotka haluavat olla yksin mutta tarvitsevat sitä varten seuraa.
Se on turvapaikka niille, joiden on tapettava aikaa,
jotta aika ei tappaisi heitä.

On rauhallinen sunnuntaiaamu, ja elämä haluaisi vihdoin voittaa sen, mikä pimeästä talvesta vieläkin kummittelee. Linnut laulavat jo omenapuissa.

Chocolat, olé!

Amerikan Yhdysvalloissa oli tehty tieteellinen tutkimus, josta Keskisuomalainen uutisoi tällä viikolla pienesti, mutta silmiini arventenkin osuvasti seuraavaa:

"Suklaakuuri ei tee terveestä yhtään terveempää. Puolentoista kuukauden kuuri flavonoidipitoista tummaa suklaata ja kaakaota ei tee tervettä ihmistä yhtään terveemmäksi, käy ilmi yhdysvaltalaistutkimuksesta. Aikaisemmat tutkimukset ovat vihjanneet flavonoidipitoisen kaakaon ja suklaan parantavan verisuonten toimintaa. Yhdysvaltaisten tutkimuksessa 41 yli 60-vuotiasta miestä ja 60 naista sai kuuden viikon ajan päivittäin 37 grammaa flavonoidipitoista tummaa suklaata ja runsaat kaksi desilitraa kaakaojuomaa tai suklaata ja kaakaota, joissa oli vain vähän flavonoideja."

Tutkimuksessa selvisi, että syke oli hieman korkeampi näillä flavonoidipitoisempaa suklaata saaneilla kuin vertaisryhmällä, muita vaikutuksia ei juuri huomattu. Hauskinta jutussa oli kuitenkin ilmaista suklaansyönti tietellisesti (huomatkaa ironia, käytän sanaa tieteellinen jo toisen kerran) grammoissa ja nestepitoisen suklaan annostelu desilitroissa. Vastaavia vitsejä olen lähipiiriltäni kuullut aika ajoin, minulla ja suklaalla kun nyt sattuu olemaan kohtalaisen läheiset välit. Harmillista sinänsä, ettei suklaansyöntiä voi tämänkään jälkeen perustella terveysvaikutuksilla, mutta olihan tutkimuksesta aiheelleen omistautuneen bloggaajan tehtävä huomio.

Kotini eteisessä tulijaa tervehtää pienellä liitutaululla teksti Chocolat, olé! Ensimmäinen on ranskaa, jälkimmäinen ehkä espanjaa (mikäli mitään). Perimmäinen tarkoitus on kuitenkin kaksoismerkitys, jonka voi foneettisesti tulkita maitosuklaaksi ja kirjallisesti hurraahuudoksi suklaalle. Kaiken lähtökohtana on maitokahvi, joka ranskaksi kirjoitetaan café au lait, mutta lausutaan [kafe o le]. Gilmoren tytöissä Lorelai (ja minä tosielämässä joskus nuorempana) uskoi juoman tulevan espanjasta, "café, olé!" Näin meillä.

Ruoan jälkeen minun on yleensä saatava jotain makeaa, edes ihan vähän. Ilokivessä vihreä minttutee ja Fazerina -suklaapatukka ovat lähes ehdoton jälkiruokayhdistelmä, jota etenkin hallitusvuonna toteutin kohtalaisen usein. Pienissä piireissä käsitteet syntyvät nopeasti. Olen kuullut useammin kuin kerran JYY-kavereilta, että joku teki lounaan päälle "piiamariat".

Joskus pohdin, onkohan maineeni suklaansyöjänä saavuttanut jo kyseenalaisen asteen. Toisaalta, onhan se hyvä että jostain tunnetaan.

Pellejä, TV-taisto ja metafysiikkaa.

Luin uutisotsikosta "arpajaispeleille haetaan 18 vuoden ikärajaa", että arpajaispelleille. Huomautin tästä ystävälle, joka koki saman lukihäiriön välittömästi. Epäilimme syyksi Saimi Nousiaisen ylirajattuja kirkkaanpunaisia huulia juuri äskettäin katsotussa Suomen huippumalli haussa -ohjelmassa. Pellet jää päälle. Vaan olisihan se aika hupaisa ajatus että arpajaispellejä on. Saati että niille haetaan lakimuutoksella ikärajaa.

Pakko toki kommentoida, että minulla taikka ystävälläni ei tietenkään ole enää TV:tä, joka näkyisi. Netti-tv onneksi palvelee silloin kun on ihan pakko katsoa turhia ohjelmia ja ahdistua siitä, kuinka moneen junaan meitä oikein mahtuukaan. (Tai taitoluistelua, joka on ehdoton suosikkini kaikista penkkiurheilulajeista.) Digiboksia vastaan taistelen yhä, ja toisin kuin olen luullut, se ei olekaan ihan pelkkä tuulimyllyottelu. Viikonloppuna kuulin filosofiseurassa, että meitä on enemmänkin ja asia on ollut ihan esillä mediassa. Mahtavaa.

Pääsisiköhän metafysiikan tentistä läpi, jos epäilisi koko tenttisalin olemassaoloa? Olisi myös hienoa, jos tenttikirjan olemassaolo olisi juuri nyt kyseenalaistettavissa. Ei auta, metafysiikkaa saa (ja pakollisen tentin alla pitääkin) opiskella, vaan ei soveltaa käytäntöön. Tästä valtio meille maksaa.

Nukkukaa pommiin menestyjät, tämä tyttö lähtee vielä hetkeksi nominalismin ja realismin innoittavaan maailmaan. (Jonna Järnefeltiä mukaillen.)

Artistic try-outs

Rainy evening of the rainy day. Tired of metaphysics. Listening to the music by Nina Ramsby and Martin Hederos made me feel Swedishly poetic and behold: I am expanding my language repertoire. I made a poem in Swedish, not in my own words though but using only the names of their songs on two albums. And here it goes:


*****************************
och nu gör ingenting ont
jag har en vän

kanske jag kommer hem
när ingen visste
alla som jag glömmer
innan klockan slagit tolv

hon går nu
stänger min dörr
jag vet en dejlig rosa
med ögon känsliga för grönt
****************************

Pretty good, eh? :)

That fresh rain feeling

There's something about rainy mornings, drinking tea in front of a window to the fresh and gloomy weather, knowing it's spring and listening to Bruce Springsteen's Streets of Philadelphia... The goal of the day is to sit in the library and study study study.

This kind of mornings remind me of the summers of my childhood, those eternally long two and a half months of freedom between each school year. Many a June was like this: rainy, a little cold, and we did not really know what to do with all this free time we suddenly possessed. With my sister we built comfy small huts under tables, coloured picturebooks for hours and listened to cassettes. Favourite hobby was to make up new role plays and games and one great way of spending time was to list all of those up and vote which one we wanted to play next. We each had two votes: one for each hand. Occationally at the end of the long voting process we had been worn out by the overwhelming democracy of our sisterhood and did not play anything at all... Around Christmas I was going through my drawers in my old room at home and found some of the numerous little notebooks filled with these lists, among them poems, small stories, memories, notes, apologies and bursts of childish anger. We were only two but at times the temperament we had could have been enough for at least a couple more.

Now, off to the card shop. A small joy before spending the day with Heidegger and/or metaphysics.

Joutui sampi tulta.

Aurinko paistaa sisälle ja pöydän ääressä ei voi istua kun ei ole millä varjostaa. Mahtavaa silti nauttia lämmöstä ja valosta jälleen. Olin tänään tennareissa ulkona ja se jos mikä on maininnan arvoinen asia.

Lähes olin muuttamassa kaupungista, mutta tilaisuus meni ohi ja aloin itseasiassa tuntea näiden pohdintojen aikana suurta kotipaikkarakkautta Jyväskylää kohtaan. Kyllä se varmaan Pariisi on seuraava asuinkaupunki, kotimaan sisällä ei hirveästi muut kuin tämä Keski-Suomen sydän puistoisine kampuksineen houkuta, ainakaan tällä hetkellä. Tai no, merenrannat synnyinkaupungissani toki, mutta onneksi lokkeja on täälläkin ja iso plussa on niiden eteläistä Suomea pienempi koko. Kauppatorin rannassa joskus melkein pelottaa polvenkorkuisten kirkujien keskellä.

Töitä töitä töitä... sivutoiminen taiteellisen työn tekijäkin joskus leipääntyy, viidelle ryhmälle kun suunnittelee kuvioita ja askeleita ja etsii musiikkeja ja yrittää pitää homman jotenkin kasassa, alkaa toivoa että se kevätnäytös olisi jo täällä. Nyt on kuitenkin vähän inspiraatiota. Ja monta omaa luovaa projektia tuloillaan taas :)


P.S. Otsikon alkuperä on väärinkuullussa pääsiäislaulussa, jota kämppiksen kanssa naurettiin eilisiltana. Haluaisin tavata sen, joka on muka tämän biisin alusta asti oikein ymmärtänyt.