Aamutv:ssä oli vieraana numerologi, joka selitti kuinka nimi ja syntymäaika vaikuttavat elämäämme. Olemuksemme niin sanotusti kutsuu oikeita numeroita ja kirjaimia luoksemme, ja siksipä hän uskoikin, että itseasiassa valitsemme nimemme.
Keltään ei tietysti voinut mennä ohi naimisiinmenobuumi päivämääränä 080808, ja kiinalaisille se oli uutisten mukaan aivan erityisen onnekas päivä, vieläpä kun kahdeksikko on kyljelleen käännettynä äärettömyyden symboli. Sen sijaan kuolemasta muistuttavaa nelosta ei löydy edes kiinalaistalojen kerrosnumeroista.
Numerologiasta en oikein perusta, mutta en väitä, etteikö numerot olisi kiehtovia; pitkän matematiikan 13 kurssia lukeneena sain todellakin osani niistä. Numeroiden äärettömyys kiinnostaa rajallisen ihmisen rajallisia aivoja: kukaan kun ei voi kertoa, mikä on viimeinen luku, jos ykkösestä järjestelmällisesti lähtee laskemaan. Tai kuinka käyrä voikaan loputtomasti lähestyä nollaa. Pisteitä on loputtomiin, ja jokainen meistä on jossain pisteessä koko ajan... Alkaa melkein huimata, kun näihin pohdintoihin vaipuu.
***
Jos kiinalainen taikausko huvittaa, voin kertoa faktan länsimaisesta numeroiden mahdista: ainakaan Lufthansan koneista ei löydä istuinriviä 13. Vaan kukapa sillä haluaisikaan matkustaa.
Monday, August 11, 2008
Falling slowly
And in English. I was just talking of languages with a friend and so I cannot pass the fact my second language has been completely neglected - even though I never made any promises about that, just said I would write based on the feeling I have. Some things are easier and more natural in English, some in Finnish. Lately I guess I've been more of the Finn.
I've seen so many movies during the past two weeks, ever since I made a great discovery in the city library. Technique-wise I am so last century you cannot believe, and I guess no one is surprised to hear my over-loaded bookshelves have one shelf completely full of VHS-cassettes. More than half of them are movies recorded from TV some ten years ago, the rest are dancing videos of shows I've performed in or shows I saw on TV. Of course I also have a VHS-player, connected to my otherwise unusable TV, and hereby I have been enjoying of the feeling of finding perfect access to every VHS they own in the library (and it's a lot), always free for me to borrow. For sure, DVD has much better quality of picture and more guarantee for its funcionability, but one is ready to give up on some of these post-modern comforts in the name of the nostalgic feeling.
Once: a movie to see. However, not if you're cynical, or action-horror-movie freak, or music-hater, or something else, but surely none of you who read my stuff are anything of the sort. Not that I would care if you were, I think it's great if very different kind of people can still communicate succesfully, despite their likings. Anyway, even seeing the trailer makes me feel better now. Or listening to the music in it, which I've done, by the way, most of the time I've been at home this weekend. Yeah yeah, this is so girly for sure but I am a girl after all, and thus forgiven.
I feel, too, I am falling slowly, not completely sure to what, but definitly to something better than what the past year had to offer. It's ok, life is. With my VHS's, and computer disks and books and musics and projects and Gilmore Girls' and friends and thoughts and foamings about stuff and studies and criticisms and ideas... and love, too. I have a warm heart, you know. A complicated but a warm one.
Next I hope I will fall to sleep. Tomorrow I also start falling back to the normal life, after being quite on holidays for one month. I'll be working again with international students; somehow I am stuck with them, always in a way or another - and I have nothing to complain.
I've seen so many movies during the past two weeks, ever since I made a great discovery in the city library. Technique-wise I am so last century you cannot believe, and I guess no one is surprised to hear my over-loaded bookshelves have one shelf completely full of VHS-cassettes. More than half of them are movies recorded from TV some ten years ago, the rest are dancing videos of shows I've performed in or shows I saw on TV. Of course I also have a VHS-player, connected to my otherwise unusable TV, and hereby I have been enjoying of the feeling of finding perfect access to every VHS they own in the library (and it's a lot), always free for me to borrow. For sure, DVD has much better quality of picture and more guarantee for its funcionability, but one is ready to give up on some of these post-modern comforts in the name of the nostalgic feeling.
Once: a movie to see. However, not if you're cynical, or action-horror-movie freak, or music-hater, or something else, but surely none of you who read my stuff are anything of the sort. Not that I would care if you were, I think it's great if very different kind of people can still communicate succesfully, despite their likings. Anyway, even seeing the trailer makes me feel better now. Or listening to the music in it, which I've done, by the way, most of the time I've been at home this weekend. Yeah yeah, this is so girly for sure but I am a girl after all, and thus forgiven.
I feel, too, I am falling slowly, not completely sure to what, but definitly to something better than what the past year had to offer. It's ok, life is. With my VHS's, and computer disks and books and musics and projects and Gilmore Girls' and friends and thoughts and foamings about stuff and studies and criticisms and ideas... and love, too. I have a warm heart, you know. A complicated but a warm one.
Next I hope I will fall to sleep. Tomorrow I also start falling back to the normal life, after being quite on holidays for one month. I'll be working again with international students; somehow I am stuck with them, always in a way or another - and I have nothing to complain.
Thursday, August 7, 2008
Ja tänään paistaa aurinko.
Angsti vaimenee onneksi usein musiikilla ja hyvillä unilla ja aamulla pannukakkuja paistoi jälleen idealistinen nuori filosofi, joka uskoo voivansa sittenkin muuttaa edes jotain tässä maailmassa, ajatuksen voimalla.
"Mörköjä ja poliiseja o n olemassa. Ja kuiluja joihin voi tipahtaa. Voi paleltua kuoliaaksi ja lentää ilmaan ja pudota järveen ja saada luun kurkkuun ja vaikka mitä."
(Muumipeikko)
"Mörköjä ja poliiseja o n olemassa. Ja kuiluja joihin voi tipahtaa. Voi paleltua kuoliaaksi ja lentää ilmaan ja pudota järveen ja saada luun kurkkuun ja vaikka mitä."
(Muumipeikko)
Wednesday, August 6, 2008
Kun aatteenpalo ahdistaa
Joskus käy niin. Kun tuntuu, ettei oikein koskaan voi tulla ymmärretyksi, tai että turhaan sitä yksinänsä vaahtoaa, että on maailmassa vaan niin paljon kaikkea muuta ja ihmisten elämät vaan niin täynnä jo kaikista arkisista asioista, että miksi sitä kukaan oikein jaksaisikaan enää kiinnittää huomiota johonkin niin isoon kuin vaikkapa yhteiskuntaan, mille ei kuitenkaan oikein voi mitään. Miksi sitä jaksaisi yrittää katsoa laajemmalle, kun ihmisilmät on luotu näkemään vain muutaman metrin kerrallaan?
Ja mitä ihmettä minä teen, aloitan kuudetta vuottani filosofian opiskelijana? Julkipuolella ehkä pidetään fiksuna, mutta salassa jokseenkin kuitenkin maailmasta vieraantuneena.
Maailmanparantajilla on kovat ajat. Toisaalta meitä on paljon, ja teoriassa meitä jopa kuunnellaan. Puhua voi ja keskustella, myötäilläkin, mutta kun filosofit alkavat toimia, muut tulevat toppuuttelemaan. Ja katso, eiväthän läheskään kaikki filosofitkaan jaksa olla enää maailmanparantajia.
Ehkä alkaa iskeä tosielämä vasten kasvoja, kun vihdoin toivoisi tekevänsä jotain sen avulla, mitä on opiskellut nämä vuodet. Törmää oikeasti faktaan, että ehkä se onkin liikaa muille, ehkä itseään on turha kutsua yhteiskuntafilosofiksi, jos haluaa tulla ymmärretyksi. Akateemisissa piireissä saattaa kohdata jonkinlaista arvostusta, mutta heti yliopiston kynnyksen toisella puolen epäilyt heräävät. Kiva että hahmotat kokonaisuuden, mutta parempi kuitenkin että pysyt kirjastossasi.
Suututtaa. Ihan turhaan ehkä, mutta suututtaa silti. Onko tässä pakko alkaa opiskella vielä jotain käytännöllisempääkin, jotta yhteiskunnasta löytyisi paikka sille, joka osaa ajatella omilla aivoillaan? Kun luulee löytäneensä ehkä avaimia joihinkin ongelmiin, mutta kukaan ei kuule tai ota tosissaan. Kärjistän hurjasti, mutta oma on blogini.
Miksi yrittää ymmärtää yhteiskuntaa, miksi yrittää tuntea historiaa, miksi yleensä lukea tai ajatella mitään? Putkimiehiä tarvitaan kuitenkin enemmän, ja heidän työnsä jälki sentään näkyy heti. Itseasiassa meidänkin kylpyhuoneessa olisi tarvetta yhdelle. Alashuuhdeltu Kant kun tuskin laittaisi viemäriä toimimaan.
Vaahtoan minä silti, tietenkin, mutta joskus kaipaisi niin paljon edes pientä vastakaikua muulta maailmalta. Vaan kenellä olisi aikaa pysähtyä ajattelemaan?
Ja mitä ihmettä minä teen, aloitan kuudetta vuottani filosofian opiskelijana? Julkipuolella ehkä pidetään fiksuna, mutta salassa jokseenkin kuitenkin maailmasta vieraantuneena.
Maailmanparantajilla on kovat ajat. Toisaalta meitä on paljon, ja teoriassa meitä jopa kuunnellaan. Puhua voi ja keskustella, myötäilläkin, mutta kun filosofit alkavat toimia, muut tulevat toppuuttelemaan. Ja katso, eiväthän läheskään kaikki filosofitkaan jaksa olla enää maailmanparantajia.
Ehkä alkaa iskeä tosielämä vasten kasvoja, kun vihdoin toivoisi tekevänsä jotain sen avulla, mitä on opiskellut nämä vuodet. Törmää oikeasti faktaan, että ehkä se onkin liikaa muille, ehkä itseään on turha kutsua yhteiskuntafilosofiksi, jos haluaa tulla ymmärretyksi. Akateemisissa piireissä saattaa kohdata jonkinlaista arvostusta, mutta heti yliopiston kynnyksen toisella puolen epäilyt heräävät. Kiva että hahmotat kokonaisuuden, mutta parempi kuitenkin että pysyt kirjastossasi.
Suututtaa. Ihan turhaan ehkä, mutta suututtaa silti. Onko tässä pakko alkaa opiskella vielä jotain käytännöllisempääkin, jotta yhteiskunnasta löytyisi paikka sille, joka osaa ajatella omilla aivoillaan? Kun luulee löytäneensä ehkä avaimia joihinkin ongelmiin, mutta kukaan ei kuule tai ota tosissaan. Kärjistän hurjasti, mutta oma on blogini.
Miksi yrittää ymmärtää yhteiskuntaa, miksi yrittää tuntea historiaa, miksi yleensä lukea tai ajatella mitään? Putkimiehiä tarvitaan kuitenkin enemmän, ja heidän työnsä jälki sentään näkyy heti. Itseasiassa meidänkin kylpyhuoneessa olisi tarvetta yhdelle. Alashuuhdeltu Kant kun tuskin laittaisi viemäriä toimimaan.
Vaahtoan minä silti, tietenkin, mutta joskus kaipaisi niin paljon edes pientä vastakaikua muulta maailmalta. Vaan kenellä olisi aikaa pysähtyä ajattelemaan?
Sunday, August 3, 2008
Ensemble, c'est tout.
Well, the rain keeps on coming down
It feels like a flood in my head
And that road keeps on calling me
Screaming to everything lying ahead
And it's a winding road
I've been walking for a long time
I still don't know
Where it goes
And it's a long way home
I've been searching for a long time
I still have hope
I'm gonna find my way home
(Bonnie Somerville: Winding road)
***
Jostain syystä teki mieli sanoa, että odottelen tässä syksyä. En kuitenkaan. Odotan vielä, että kesä tekisi hetkellisen comebackin, sillä ihan tarpeeksi koko ensi talven varalle ei vielä aurinkoa ja lämpöä tunnu saaneen. Toisaalta, riittääköhän mikään kesäauringosta lähtevä lämpö siihen, mitä kaipaan? Siihen, mitä kukaan meistä kaipaa. Ei varmaan. Odottelen ehkä sittenkin jotain muuta.
Yllä olevat laulunsanat kaikuvat päässä, kun katseltiin äsken naapurissa suosikkileffaani Garden Statea. Toivoa lienee aina lopulta, vaikka välillä ahdistaa enemmänkin (ja välillä vähemmän), kun ei oikein tiedä mihin ja miten on menossa. Viikonloppu on ollut hyvä ja tuntuu, että alkaa sittenkin olla voimia suunnitella syksyn töitä tulevalla viikolla.
***
Tuleeko maailmanloppu meidän aikanamme; saako niin kutsuttu sivilisaatio sen, mitä on kerjännytkin, jo lähivuosikymmeninä; voiko yksi ihminen mitään mihinkään vaikuttaa; mitä Amerikka ja Kiina ja Lähi-Itä meille oikein tulevat tekemään; onko Suomi sittenkään niin hyvä ja demokraattinen maa kuin uskotellaan; kenestä tulee seuraava presidentti (täällä tai muuallakaan); milloin tajutaan, ettei tieteestä olekaan jumalaksi; kaikkia näitä ollaan pyöritelty ystävieni kanssa viimeiset pari päivää. Eihän tuo valoisalta näytä, jos niin kuin politiikkaa lähtee tosissaan pohtimaan, mutta päätin silti jo kauan sitten, ettei nihilismiin vaan voi vaipua. Ehkä oma kädenjälki näyttää toisinaan surkean pieneltä ja oma jalanjälki tällä kutistuvalla maapallolla suhteettoman isolta, mutta jos kokonaan lopettaa yrittämisen, mitä jää? Siinä on aatteen ja palon ja suklaafilosofian alku.
Garden Staten ohella myös Amélie on suosikkejani elokuvien joukossa. Monella tavalla minä (ja useat muutkin) samaistun tuohon outoon tyttöön hieman eksyksissä elämässä. Olen ajatellut alkaa Amélien tavoin arkipäivän hyväntekijäksi. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä suurin osa meistä on sellaisia tavalla tai toisella. Välillä on vaan rohkeus hukassa, kun pitäisi toimia tai sanoa jotain ratkaisevaa, ja se on se, mihin haluaisin vaikuttaa jatkossa. Tai niin kuin Garden State: joskus sattuu niin paljon, mutta se on sentään elämää. Pitää uskaltaa elää.
***
Meinasin ihan tosissani lopettaa blogini pari päivää sitten, mikä lie kirjallinen itsetuhovietti päällä. Se kuitenkin herkiää, kun käy naapurin koiranpennun pureskeltavana. Pakko kertoa jonnekin siitä, kun on käsivarret syvillä naarmuilla, ja silti vaan pitää tuostakin otuksesta kovasti. Kertoa, että tiedän minäkin, jos jostakusta muustakin vaikka tuntuu siltä myös.
Että yhdessähän täällä ollaan, hamaan loppuun asti.
It feels like a flood in my head
And that road keeps on calling me
Screaming to everything lying ahead
And it's a winding road
I've been walking for a long time
I still don't know
Where it goes
And it's a long way home
I've been searching for a long time
I still have hope
I'm gonna find my way home
(Bonnie Somerville: Winding road)
***
Jostain syystä teki mieli sanoa, että odottelen tässä syksyä. En kuitenkaan. Odotan vielä, että kesä tekisi hetkellisen comebackin, sillä ihan tarpeeksi koko ensi talven varalle ei vielä aurinkoa ja lämpöä tunnu saaneen. Toisaalta, riittääköhän mikään kesäauringosta lähtevä lämpö siihen, mitä kaipaan? Siihen, mitä kukaan meistä kaipaa. Ei varmaan. Odottelen ehkä sittenkin jotain muuta.
Yllä olevat laulunsanat kaikuvat päässä, kun katseltiin äsken naapurissa suosikkileffaani Garden Statea. Toivoa lienee aina lopulta, vaikka välillä ahdistaa enemmänkin (ja välillä vähemmän), kun ei oikein tiedä mihin ja miten on menossa. Viikonloppu on ollut hyvä ja tuntuu, että alkaa sittenkin olla voimia suunnitella syksyn töitä tulevalla viikolla.
***
Tuleeko maailmanloppu meidän aikanamme; saako niin kutsuttu sivilisaatio sen, mitä on kerjännytkin, jo lähivuosikymmeninä; voiko yksi ihminen mitään mihinkään vaikuttaa; mitä Amerikka ja Kiina ja Lähi-Itä meille oikein tulevat tekemään; onko Suomi sittenkään niin hyvä ja demokraattinen maa kuin uskotellaan; kenestä tulee seuraava presidentti (täällä tai muuallakaan); milloin tajutaan, ettei tieteestä olekaan jumalaksi; kaikkia näitä ollaan pyöritelty ystävieni kanssa viimeiset pari päivää. Eihän tuo valoisalta näytä, jos niin kuin politiikkaa lähtee tosissaan pohtimaan, mutta päätin silti jo kauan sitten, ettei nihilismiin vaan voi vaipua. Ehkä oma kädenjälki näyttää toisinaan surkean pieneltä ja oma jalanjälki tällä kutistuvalla maapallolla suhteettoman isolta, mutta jos kokonaan lopettaa yrittämisen, mitä jää? Siinä on aatteen ja palon ja suklaafilosofian alku.
Garden Staten ohella myös Amélie on suosikkejani elokuvien joukossa. Monella tavalla minä (ja useat muutkin) samaistun tuohon outoon tyttöön hieman eksyksissä elämässä. Olen ajatellut alkaa Amélien tavoin arkipäivän hyväntekijäksi. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä suurin osa meistä on sellaisia tavalla tai toisella. Välillä on vaan rohkeus hukassa, kun pitäisi toimia tai sanoa jotain ratkaisevaa, ja se on se, mihin haluaisin vaikuttaa jatkossa. Tai niin kuin Garden State: joskus sattuu niin paljon, mutta se on sentään elämää. Pitää uskaltaa elää.
***
Meinasin ihan tosissani lopettaa blogini pari päivää sitten, mikä lie kirjallinen itsetuhovietti päällä. Se kuitenkin herkiää, kun käy naapurin koiranpennun pureskeltavana. Pakko kertoa jonnekin siitä, kun on käsivarret syvillä naarmuilla, ja silti vaan pitää tuostakin otuksesta kovasti. Kertoa, että tiedän minäkin, jos jostakusta muustakin vaikka tuntuu siltä myös.
Että yhdessähän täällä ollaan, hamaan loppuun asti.
Wednesday, July 30, 2008
Palasia viime viikoilta
1. Kulttuurienvälistä ystävyyttä.
Kun menen Ranskaan, ystäväni on ostanut minulle juustoa ja kurkkua aamupalalle, ja valkoisen peruspatongin sijaan kokojyväistä. Kun hän tulee luokseni, vaihdan ruisleivästä vaaleampaan ja etsin kaupasta marmeladeja ja pieniä jälkiruokia joka aterialle. Ruohonjuuritason kulttuurienvälistä yhteisymmärrystä.
2. Tapahtui Pariisin metroissa.
Kyynärpäätaktiikkaa, huonoa ilmanvaihtoa, ruuhka-ajan sardiinitunnelmia, vaunuun sisälle pistäyviä katusoittajia, jälkiruoka-crêpes'n syömistä, euroopansinisenä hohtavan Eiffel-tornin ohi ajamista, puisen hyllyn muuttamista asunnosta toiseen; lompakko täynnä pieniä kapeita lippuja.
3. Iltapäivä Jardin de Luxembourgissa.
Laukkuun hyvä kirja ja vesipullo, matkalla mukaan boulangerista ostettuja pikkuherkkuja. Ohi tenniskenttien, kiljahdusten ja naurun täyttämien lasten leikkipaikkojen, polkuautoratojen ja petangueta pelaavien vanhojen herrojen; Senaatin ja geometrisesti leikattujen puiden väliseltä alueelta kaksi vapaata tuolia (yksi istumiseen, yksi jaloille ja laukulle). Kulmien kurtistelua amerikkalaisille turisteille ja poliisin nappaamille nurmikontallaajille.
4. Lentokenttäelämää.
Myöhässä olevia koneita, ukkosmyrskyjä, turbulenssia pilvimuurin sisällä, lennonvaihtoja ja aikataulumuutoksia; vierustovereina saksalainen matkustelijapariskunta, japanilaisia liikemiehiä, lentopelkoinen latinopoika; minikokoisia vesipulloja, ovensa sulkevan kahvilan viimeinen patonki, lentokonetortellineja, stuertteina kaljut identtiset kaksoset; eksymisiä keskelle japanilaista koululuokkaa, keskelle suomalaisia turisteja, keskelle Euroopan suurinta lentokenttää. Välitilatunnelmaa ja aikaa lukea kansainvälisiä sanomalehtiä.
5. Latvian valkoiset hiekkarannat.
Merenrantakävelyissä on se huono puoli, että jossain vaiheessa on pakko tehdä päätös kääntyä takaisin. Ympärillä kilometreittäin valkoista pehmeää hiekkaa, hypnotisoiva merenpauhu, valtavat rannoilla lepäävät vesilinnut, yksittäiset auringonottajat, vapaudentunnetta ja paahdetta kirkkaansiniseltä taivaalta niin paljon kuin pää vain kestää.
6. Riian kesä.
Heinäkuisena lauantaina vanhankaupungin joka kulman takana on kirkko ja joka kirkon edessä kuvia ottamassa hääpari. Mukana kuvissa puluja, leivänmuruja, mukulakiviä ja kiinnostuneita turisteja.
7. Kotiinpaluu.
Parhaimmat ystävät, lettukestit, maailmanparannusta. Kun kotona odotetaan, on ilo tulla takaisin.
Kun menen Ranskaan, ystäväni on ostanut minulle juustoa ja kurkkua aamupalalle, ja valkoisen peruspatongin sijaan kokojyväistä. Kun hän tulee luokseni, vaihdan ruisleivästä vaaleampaan ja etsin kaupasta marmeladeja ja pieniä jälkiruokia joka aterialle. Ruohonjuuritason kulttuurienvälistä yhteisymmärrystä.
2. Tapahtui Pariisin metroissa.
Kyynärpäätaktiikkaa, huonoa ilmanvaihtoa, ruuhka-ajan sardiinitunnelmia, vaunuun sisälle pistäyviä katusoittajia, jälkiruoka-crêpes'n syömistä, euroopansinisenä hohtavan Eiffel-tornin ohi ajamista, puisen hyllyn muuttamista asunnosta toiseen; lompakko täynnä pieniä kapeita lippuja.
3. Iltapäivä Jardin de Luxembourgissa.
Laukkuun hyvä kirja ja vesipullo, matkalla mukaan boulangerista ostettuja pikkuherkkuja. Ohi tenniskenttien, kiljahdusten ja naurun täyttämien lasten leikkipaikkojen, polkuautoratojen ja petangueta pelaavien vanhojen herrojen; Senaatin ja geometrisesti leikattujen puiden väliseltä alueelta kaksi vapaata tuolia (yksi istumiseen, yksi jaloille ja laukulle). Kulmien kurtistelua amerikkalaisille turisteille ja poliisin nappaamille nurmikontallaajille.
4. Lentokenttäelämää.
Myöhässä olevia koneita, ukkosmyrskyjä, turbulenssia pilvimuurin sisällä, lennonvaihtoja ja aikataulumuutoksia; vierustovereina saksalainen matkustelijapariskunta, japanilaisia liikemiehiä, lentopelkoinen latinopoika; minikokoisia vesipulloja, ovensa sulkevan kahvilan viimeinen patonki, lentokonetortellineja, stuertteina kaljut identtiset kaksoset; eksymisiä keskelle japanilaista koululuokkaa, keskelle suomalaisia turisteja, keskelle Euroopan suurinta lentokenttää. Välitilatunnelmaa ja aikaa lukea kansainvälisiä sanomalehtiä.
5. Latvian valkoiset hiekkarannat.
Merenrantakävelyissä on se huono puoli, että jossain vaiheessa on pakko tehdä päätös kääntyä takaisin. Ympärillä kilometreittäin valkoista pehmeää hiekkaa, hypnotisoiva merenpauhu, valtavat rannoilla lepäävät vesilinnut, yksittäiset auringonottajat, vapaudentunnetta ja paahdetta kirkkaansiniseltä taivaalta niin paljon kuin pää vain kestää.
6. Riian kesä.
Heinäkuisena lauantaina vanhankaupungin joka kulman takana on kirkko ja joka kirkon edessä kuvia ottamassa hääpari. Mukana kuvissa puluja, leivänmuruja, mukulakiviä ja kiinnostuneita turisteja.
7. Kotiinpaluu.
Parhaimmat ystävät, lettukestit, maailmanparannusta. Kun kotona odotetaan, on ilo tulla takaisin.
Thursday, July 10, 2008
Viri viri tööt tööt.
Ihan pakko oli vielä tuo mainita ennen lomalle lähtöä. Eilen se löytyi ystävän vanhoista vihkosista, minkä jälkeen olen väkisinkin hihitellyt sille milloin missäkin. Voi elämä mitä sanontoja sitä onkaan ollut.
NYT on työn alla ollut artikkeli kirjoitettu ja palautettu, koti siivottu, vaatteet ja tuliaiset pakattu ja tämä tyttö lähtöä vaille Ranskassa. Au revoir!
NYT on työn alla ollut artikkeli kirjoitettu ja palautettu, koti siivottu, vaatteet ja tuliaiset pakattu ja tämä tyttö lähtöä vaille Ranskassa. Au revoir!
Friday, July 4, 2008
Almost on holidays
It is one great feeling to sit down in front of my laptop without being guilty of not-studying. The exam came and went by, no brilliant world-changing replies today I am afraid but at least some usual theories at the end of the essay about how to make our society a better place.
After exam I found myself in downtown, strolling about in shops and making discoveries: a summer jacket of sixty euros for only five, books by Politkovskaja and Coelho, some naan-bread and mango soap. Pretty well for a spontaneous shopping tour.
One week from now and I'll be landing to Paris Charles De Gaulle once again, quite exactly one year after the last visit. I do enjoy my life in Jyväskylä at the moment but I would not feel whole without these possibilities to live my more international life as well from time to time. There is something about being again the Finn, the foreigner myself, too; talking in languages, making notes of those little things that make my normal every day life and that of my French friends' similar and different at the same time. Feeling that there is so much more to this world than just my campus life at home, more than just the way I am used to do everything, and when I am somewhere else I can feel to be a part of it all. It is the feeling of certain freedom, having other things to think about than at home, seeing life in a little different perspective. It is in no way easier life and even with good friends not without occasional cultural controversies but it is more open, more viewable, more seeing the real thing kind of a position I feel to have. There is no better or worse, it is just simply different - and essentially one part of me.
Before France I've got a couple of things to do, and time to see some friends and to pack, and then I am off. After Paris it will be another trip to Latvia with my family and I am already looking forward to see the Baltic neighbours for the first time. Think it is time to let the blog have its holiday too, and you as well. Have a good and sunny one, wherever you are!
After exam I found myself in downtown, strolling about in shops and making discoveries: a summer jacket of sixty euros for only five, books by Politkovskaja and Coelho, some naan-bread and mango soap. Pretty well for a spontaneous shopping tour.
One week from now and I'll be landing to Paris Charles De Gaulle once again, quite exactly one year after the last visit. I do enjoy my life in Jyväskylä at the moment but I would not feel whole without these possibilities to live my more international life as well from time to time. There is something about being again the Finn, the foreigner myself, too; talking in languages, making notes of those little things that make my normal every day life and that of my French friends' similar and different at the same time. Feeling that there is so much more to this world than just my campus life at home, more than just the way I am used to do everything, and when I am somewhere else I can feel to be a part of it all. It is the feeling of certain freedom, having other things to think about than at home, seeing life in a little different perspective. It is in no way easier life and even with good friends not without occasional cultural controversies but it is more open, more viewable, more seeing the real thing kind of a position I feel to have. There is no better or worse, it is just simply different - and essentially one part of me.
Before France I've got a couple of things to do, and time to see some friends and to pack, and then I am off. After Paris it will be another trip to Latvia with my family and I am already looking forward to see the Baltic neighbours for the first time. Think it is time to let the blog have its holiday too, and you as well. Have a good and sunny one, wherever you are!
Thursday, July 3, 2008
Teema
Sanat ei riitä kuvaamaan, kuinka kauniilta näyttää vaniljajogurtti suklaanruskeassa Teema-kipossa.
Eilisiltaisissa grillajaisissa yritin herättää yleistä keskustelua aiheesta mitä on tuli. Ystäväni lopulta pyysi paikalla ollutta fyysikkoa selittämään asian minulle, mutta lopputuloksena oli entistä hämmentävämpi keskustelu siitä, mitä on ilma, sähkö ja elektronit.
Sain tänä aamuna kaksi rokotusta ja molempikätisyydestä ei ole mitään hyötyä kun kumpaakaan ei tee mieli käyttää. YTHS:n terveydenhoitajatäti oli kuitenkin ihmisläheisen ammatin sisäistänein ihminen, jonka kanssa olen asioinut ja se pelasti muuten vähän väsähtäneen päivän. Kantaneeko inhimillisyyden voima sitten huomisen tentin yli, jää nähtäväksi.
Eilisiltaisissa grillajaisissa yritin herättää yleistä keskustelua aiheesta mitä on tuli. Ystäväni lopulta pyysi paikalla ollutta fyysikkoa selittämään asian minulle, mutta lopputuloksena oli entistä hämmentävämpi keskustelu siitä, mitä on ilma, sähkö ja elektronit.
Sain tänä aamuna kaksi rokotusta ja molempikätisyydestä ei ole mitään hyötyä kun kumpaakaan ei tee mieli käyttää. YTHS:n terveydenhoitajatäti oli kuitenkin ihmisläheisen ammatin sisäistänein ihminen, jonka kanssa olen asioinut ja se pelasti muuten vähän väsähtäneen päivän. Kantaneeko inhimillisyyden voima sitten huomisen tentin yli, jää nähtäväksi.
Wednesday, July 2, 2008
Kant, Schlegel, Fichte, Hegel...
...täällä maailman levottomin yhteiskuntafilosofi lukemassa tenttiin. Onneksi sentään sataa ja onneksi teevalikoimani on todennäköisesti kaupungin laajimpia, onneksi imuroitavaa riittää ja onneksi kaverit matkustaa niin paljon, että reissublogeja on luettavaksi tuntitolkulla. Ei pääse käymään aika tylsäksi kun katselee kirjaa pöydän kulmalla ja miettii kuinka mielenkiintoista olisikaan hallita kaikki tuo tieto.
* * *
Aikani kuluksi muutama palanen tosielämän filosofianopiskelijan arjesta.
Luennoitsija piirtää liitutaululle hatarahkon ympyrän.
-Tässä olisi nyt tämä todellisuus
Opiskelija: -Mulle tulee vieläkin tästä mieleen modernismi.
Luennoitsija: -Ei se mitään, ei meistä kukaan ole täydellinen.
Luennoitsija opiskelijoille: -Tämän teorian mukaan en olisi ollenkaan varma siitä oletteko te siinä. Toivon kuitenkin kovasti, että olette.
Luennoitsija kurssin alussa: -Kurssin aikana pohditaan erityisesti kysymystä siitä, mitä on totuus. Vai haluaisiko joku kertoa sen meille nyt heti?
* * *
Back to idealism, realism, criticism, scepticism, materialism, naturalism, transcendentalism, absolutism, subjectivism, mechanism, objectivism...
* * *
Aikani kuluksi muutama palanen tosielämän filosofianopiskelijan arjesta.
Luennoitsija piirtää liitutaululle hatarahkon ympyrän.
-Tässä olisi nyt tämä todellisuus
Opiskelija: -Mulle tulee vieläkin tästä mieleen modernismi.
Luennoitsija: -Ei se mitään, ei meistä kukaan ole täydellinen.
Luennoitsija opiskelijoille: -Tämän teorian mukaan en olisi ollenkaan varma siitä oletteko te siinä. Toivon kuitenkin kovasti, että olette.
Luennoitsija kurssin alussa: -Kurssin aikana pohditaan erityisesti kysymystä siitä, mitä on totuus. Vai haluaisiko joku kertoa sen meille nyt heti?
* * *
Back to idealism, realism, criticism, scepticism, materialism, naturalism, transcendentalism, absolutism, subjectivism, mechanism, objectivism...
Subscribe to:
Posts (Atom)