Apfelstrudel

Aina en voi tietää, kun kulkua teen
minne tieni vie tää, mut silti mä meen.
Luotan lupaukseen, vielä tää kirkastuu
ja alkaa uus.
(J. Tapio: Tästä kaikesta)

Tiedän, tiedän. Tai no, en ehkä tiedäkään. Siis sitä mitä tämä kappale muille tuo mielen, mutta kyllähän se minut väistämättä teiniajan mielenmaisemiin vie, jollekin niistä ripareista, joilla oli isosena ja siihen juuri alle täysi-ikäisen suunnan etsintään ja maailmoja syleilevään jännitykseen, kun kaikki ovet oli kohta auki, eikä silti tiennyt, mitä niistä edes uskaltaisi kolkuttaa.

Vaan kaikesta huolimatta, noin kymmenen vuotta tuon kaiken jälkeen, se on ollut yhtenä tunnusmusiikkina tällä muutaman kuukauden reissullani Itävallan valtionhallinnon harjoittelijana ja jokapäiväisenä ulkomaalaisena. Aivan ensimmäisenä kokonaisena päivänäni täällä palailin iltapäivän auringonlaskun aikoihin IKEAsta ostamasta pieniä perusjuttuja kämpälleni. Istuin yksinäni U-Bahnin penkillä, tunsin tyhjyyttä ja kaiken murskaavaa ikävää kotimaahan jäänyttä puolikastani kohtaan ja ihmettelin, miksi minun pitikään jälleen lähteä koettelemaan selviytymiskykyjäni ja tienraivaustaitojani jonnekin, missä en edes oikein osannut paikallista kieltä, saati sitten harjoitteluun, jonka aiheesta ja kiinnostavuudesta en tiennyt tuon taivaallista. Pohjoisesta keskustaan päin saapuva U1 käväisee Tonavan varrella parilla pysäkillä, joiden kohdalla Euroopan musikaalisin joki lainehtii leveänä kohti kaukaisuudessa siintäviä vuoria. Niiden taakse oli aurinko juuri laskenut ja tammikuun neljännen päivän iltaa ympäröi vielä joululoman rippeiden rauhallisuus. Samaisella hetkellä mp3 kajautti korviini edellämainitun J. Tapion kappaleen alkusoiton. Väkisinkin hymyilytti, kaikesta huolimatta: minä en ehkä tiennyt tuon taivaallista, mutta siellä päin onneksi tiedetään tästä maallisesta hiukan enemmän.

Ensimmäisen päivän kaava: aamuheräämiset valtavan altbautalon korkeassa huoneessa, tuskastumiset ja onnistumiset paikallisen kielen kanssa, epäilyt reissuni järjellisyydestä, vuoristoratamainen suhde työharjoittelupaikkani kanssa, ja se hurja ikävä, sekä lopulta aina jostain kumpuava luottamus, että oli tämä kuitenkin taas paremmissa käsissä, on toistunut nyt jo pian 78 kertaa. Päivä päivältä se on helpottanut, tuntemuksien särmät ovat hiukan tasoittuneet, joinakin päivinä voitolla on ollut angsti ja toisina sen parempi vastakohta, ja nyt tämän seikkailun pian päättyessä päällimmäisenä on helpotus siitä, että selvitty on, jälleen kerran. Olen kuitenkin ehtinyt jo tuntea haikeutta lähestyvästä lopusta ja nähdä unta, jossa olen vastahakoisesti jälleen kotimaassa ja herännyt sen jälkeen huojennukseen, että ei aivan vielä. Wien vetää vastustamattomasti omakseen, hetki hetkeltä, ja kuten eilen täällä kaverille totesin, onneksi Keski-Euroopassa ei ole merta. Luulen, että se on aika ratkaiseva tekijä siinä, ettei tästä ihan kotia kuitenkaan voi tulla. Vaan jos olisi jonkinlainen mahdollisuus ottaa mukaani edes yksi oopperatalo ja pari leipomoa, sekä lisätä pari kaupunkifiiliskatua täältä Jyväskylään, voisi siirtymävaihe tuntua hiukan kevyemmältä.

Ihmiskoe on tehnyt jälleen tehtävänsä, ja äskettäin irrotettu ja istutettu paluuistutetaan pian jo takaisin. Juuriin lienee taas tarttunut kaikenlaista, ehkä enimmäkseen tällä kertaa pohdintoja oman elämän ja itsensä suhteen, mutta on Itävalta kulttuurista ja eurooppalaisuudestakin jotain uutta opettanut. Sitä on kuitenkin vielä liian varhaista purkaa sanoiksi. Tai ehkei vaan huvita. Tekninen kulttuurierojen analysointi tuntuu yhä turhemmalta ja hankalammalta, mitä enemmän siihen pääsee sisälle – parempi vaan elää ja olla onnellinen siitä, että on yleensä joku kulttuuri. Ja jos tässä yhden alan kulttuurierojen analysointityössäni jokin on selkeytynyt, niin se, että tuo kulttuuri on jatkuvassa liikkeessä. Minun henkilökohtaisessa tapauksessani siihen on entisten sisältöjen rinnalle hiipinyt hippunen Tonava kaunoista ja Apfelstrudelia.

Viimeisen kokonaisen ministeriöviikkoni askellan jo hymyillen tutun kaupungin katuja ja odottelen samalla kaiken tämän jälkeen tulevaa. Vaikka ei muuta voikaan tietää, niin sen verran kuitenkin, että parempaa kohti tässä elämässä aina mennään. Kivasti väreilee.

Ai niin, ja onhan täällä jo kevät. Toivon hartaasti, että kotimaa ymmärtää hankkiutua eroon lumipeitteestään seuraavien kolmen viikon kuluessa.

Hier bin ich wieder.

Neljäs viikko uudessa keskieurooppalaisessa asuinkapungissani alkoi yhtä kylmänä ja tuulisena kuin edellisetkin. Arkijutustelu sujuu jo kaupan kassalla ja paikallinen small talk työpaikan käytävillä, suurehkon taiteilijaopiskelijakommuunin päädyssä sijaitseva oma huone kolmimetrisine kattoineen ja koristeleikattuine ovineen tuntuu jo lähes kotoisalta ja päivittäinen metroverkostossa suhaileminen menee rutiinilla. Uusi kaupunki, kulttuuri, kieli, maa, jopa uusi outo (mutta vielä väliaikainen) status ei-opiskelijana vievät kuitenkin yhä energiaa niin, että jälleen muistaa, miksi vaihto tai yleensä mikään väliaikainen pitempi oleskelu ulkomailla, saati yleensä oleskelu missään muualla kuin juuri siellä, missä juuret ja tärkeät ihmiset ovat, on parhaimmillaankin tavallaan järjetön ja julma inhimillinen kokeilu elävillä ihmisillä. Kerran sitä testattuani tiedän jo paremmin; tällä kertaa ajattelin olla suurempia asettumatta.

Sen sijaan ajattelin kuitenkin nauttia, alkuviikkojen koomasta vähitellen herätessä, kolmen euron baletti-illoista, loputtomista linnoista ja taidenäyttelyistä, leipomoista ja ehkä vielä pian tulevasta keskieurooppalaisesta aurinkoisesta keväästä. Ja sitten kun koittaa jälleen se päivä, kun töiden jälkeen iskee kieli- ja kulttuuriväsymys, eikä halua enää lausua yhtä ainoatakaan Grüssgottia, voi käpertyä peittojensa alle (koska altbau-taloissa on luonnollisesti paitsi huono eristys, isot ikkunat ja huonosti lämpiävät korkeat huoneet, myös ei-toimivat patterit) ja ottaa yhteyden kotimaahan. Kiitos nykytekniikan ja halpojen lentojen, tässä Euroopassa puolikkaani on yllättävän lähellä sitten kuitenkin. Und das Leben ist ganz mf.

Kun kaikki onkin hyvin

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.

Ihmiset voivat tuhota toisensa niin monin tavoin, eikä sitä tarvitse edes aina tehdä tarkoituksella. Ihmiset voivat myös ehjätä toisiaan monin tavoin, eikä sitäkään tarvitse aina tehdä tarkoituksella. Parasta on ehkä se, kun ollaan vaan, vaikka ei aina edes ymmärtäisi miksi se on tärkeää. Pahinta on ehkä se, että jotkut haavat paranevat niin hitaasti, että joskus saattaa luulla, ettei se tapahdu koskaan. Jotta kukaan ei tipahtaisi, tarvitaan rohkeutta - paitsi siltä, joka kaipaa kiinnipitämistä, myös siltä, joka niin tekee.

Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.

Vaan kaikkein parasta on juuri se: kaksi täällä maan päällä ja yksi ylhäällä, jolla langat on käsissä alusta loppuun.

Pari sanaa säädöstä (glögin äärellä)

If I were a King
if I had everything
if I had you and I could
give you your dreams
If I were giant-sized
on top of it all
I don't know what in the world
would I sing for
If I had it all
(Dave Matthews)

Yep, jälleen kerran Dave tietää. Englanniksi en taida omistaa tarpeeksi hyvää sanaa kuvaamaan "säätöä" ja siksi kieli kääntyi - niin pienestä se on joskus kiinni. Säätö. En kestä mitään ylimääräistä säätöä, varsinkaan sellaista, mikä johtuu ihmisten itsekkyydestä tai oman itsensä pönkittämisestä, tai politiikasta, tai tahallaan väärinymmärtämisestä, tai siitä, että kun ihmisillä on muuten jokin huonosti ja pitää vaan purkaa ongelmiaan muihin... suututtaa ja eniten se, ettei voi auttaa asiaa millään tavalla. Näinä hetkinä tekisi mieli lopettaa kaikki muu tekeminen ja jättää muut säätämään jos kerta haluavat. Itse voisi keskittyä oikeaan elämään. Niin kuin valkoiseen ulkoilmaan, tai pitkiin lounaisiin ystävän kanssa, tai niihin ihmisiin, jotka nähdessään sydän hyppää konkreettisesti. Sisältöä elämälle ilman turhaa säätöä.

Poistun taasen Auschwitzin, historiankirjoituksen ja muistin pariin. Uusi kategorinen imperatiivi: jotta emme koskaan unohtaisi, jotta se ei koskaan toistuisi - eiköhän siinä ole meille tarpeeksi säätöä pitää maailmasta ja toisistamme huolta.

Kello on jo kaksitoista

Tenttiinluku on kärsinyt maailmanparannuksesta, eikä se maailma kuitenkaan vielä tällä viikolla parantunut. Kukahan tässäkin sitten voitti? En ainakaan minä, jolla jäi sittenkin huominen tenttipäivä väliin ja laskelmat kärsii. Vielä voi kuitenkin kuvitella tekevänsä esimerkiksi joulukuussa kaksi tenttiä... Inhimillisemmin ajateltuna viikko meni silti jo paremmin, kun on ehtinyt nähdä filosofiystäviä, muita ystäviä, järjestää Reilun kaupan katukahvilan kampukselle, prepata tulevaisuuden KO:laisia vaaleihin ja oikeasti edes kuvitella paneutuvansa tenttikirjaan kirjastolla ihan niin myöhäiseen iltaan kuin huvittaa. Tavallaan tajusin aiheesta jotain juuri äsken, mutta se alkaa olla liian myöhäistä. Itseäänhän tässä voi vaan osoitella, kun ei motivaatio ole oikein kantanut näitä kirjoja tankkaamaan. Filosofitoveri tosin yritti piristää toteamalla, ettei viatonta filosofianopiskelijaa voi syyttää siitä, etteivät historialliset tyypit ole osanneet ajatella ja kirjoittaa selkeästi. Sovitaan niin. Kaiken huipuksi tämänhetkinen opintopisteideni kohde kirjoineen on yhä elossa, ties mitä on vielä odotettavissa. Asiaa pohdittiinkin tänään lounaalla: onneksi Kantilta ja Hegeliltä ei voi enää tulla mitään uutta. Se tästä vielä puuttuisikin. Ehkä se on Jumalan tapa auttaa myös meitä valmistumaan joskus - parhaimmatkaan filosofit eivät ajattele ikuisesti.

Sitten ehkä politiikkaa. Tai ehkä ei. Vaalit on taas läpäläpä ja toiset ryhmät vasta onkin läpäläpä ja tukekaahan meidän ryhmää blablabla. Hallitusvuotenani ajattelin itseni väkisinkin ylioppilaspoliitikoksi, mutta sen jälkeen taas ennemmin järjestötoimijaksi, siitäkin huolimatta, että istun usein edareissa äänioikeutettuna ja seuraan kohtuuaktiivisesti mitä siellä oikein puuhataan. Tai ei puuhata. Surullisinta on se mukaidealistien kyynisyys siitä, että näissäkään vaaleissa ei taas mistään keskustella. No ei varmaan, jos asenne on tuo. Olen itsekin jo kypsä ja valmis tulemaan JYYuunista ulos, mutta en tahtoisi jättää uusille edaattoriehdokkaille vanhojen jäärien kylmän kyynisiä mietteitä. Toivon olevani yhä idealisti itsekin, vaikka melkoisen rummutuksen näissä piireissä on saanut kokea. Monen peripoliitikon tuntuu olevan vaikea ymmärtää sellaista radikaali-idealismia, joka pohjautuu vieläpä ylimaallisiin arvoihin, kuin minkä perusteella itse mielipiteitäni muodostan. Onhan minullakin vahva siipeni, noin niin kuin ajatusmaailmallisesti, mutta puoluepoliittisten ongelma nähdä ketään sen kontekstin ulkopuolella on niin mustavalkoista, että alkaa itseltä sanat ja selvitykset loppua. Lisäksi on vielä se ongelma, jonka vain kristitty (tai kuka muu vakaumuksellinen ihminen tahansa) kohtaa: maallisista lähtökohdista suuntautuvan on ilmeisen mahdotonta ymmärtää, että Kristillisten opiskelijoiden toiminta perustuu johonkin suurempaan kuin taustapoliittisiin ajatuksiin. Korjaan, mahdottomuus taitaa piileä jo siinä, että edes olisi mitään suurempaa kuin taustapoliittiset ajatukset.

Ja sitten on vielä se paljon sanoja, vähän tekoja -ilmiö. Siksi itse mieluummin vaikenen ja järjestän kahvilan kampukselle. Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen. Loppujen lopuksi aika harvan tarvitsisikaan voida puhua.

Maailma hajottaa, yhteiskuntatieteilijä korjaa

Hilpeydelle ei ollut tulla loppua, kun uutisissa mainittiin, että tulipaloa tutkimassa on poliisin lisäksi myös yhteiskuntatieteilijä. Kyseenalainen hilpeys, mutta jos konteksti unohdetaan, on jokaisen Mattilanniemen punatiilikäytävillä opiskeluvuotensa kuluttaneen pakko myöntää, että hilpeää se oli. Oli yhteiskuntatieteilijä saanut oikein töitä. Kehittelin, että kun itse pian valmistun epämääräiseksi edeltämainituksi, voin sitten alkaa piirtää sarjakuvaa, jossa seikkailee pörröhiuksinen viittasankari - Yhteiskuntatieteilijä, joka kutsutaan paikalle, kun maailma kaipaa pelastusta.

Vaan on asioita, joihin edes yhteiskuntatieteilijä ei pysty. Oikeastaan yhteiskuntatieteilijä on melkeinpä rammoin kaikista: tieto lisää tuskaa. Pitkälle iltaan jatkunut teehetki Toveri Yhteiskuntapoliitikon kanssa oli sanoinkuvaamattoman paikallaan, mutta sisälsi kasvavan määrän perinteistä ahdistusta, ja sitä ikuisesti hiukan ylemmyydentuntoista epätoivoa, kun epäilemme tietävämme parannuksen maailman kurjuuksiin, mutta vieläkin paremmin sen, ettemme yksinkertaisesti voi juuri mitään joillekin asioille. Vaan ulospäin ei saa näyttää, että joskus yhteiskuntatieteilijäkin epäilee. Relativistisuuteen taipuvainen, silmänsä sulkeva nihilismi on vaarallisin ase maailmanparannusta vastaan ja jospa sen vain saisi kitkettyä pois... siksi yhteiskuntatieteilijä yhä ylös yrittää.

Maailman ihmisten kohtalo suututtaa, mutta toisinaan vieläkin enemmän suututtaa se, että jopa yhteiskuntatieteilijä on vain ihminen, joka kriittisessä analyyttisyydessäänkin hajoaa palasiin omien tunteidensa kanssa. Vaan kiitos yhteiskuntatieteilijän, joka osaa olla toiselleen yhteiskuntatieteilijä. Yhdessä itketään, nauretaan, ahdistutaan ja puretaan ahdistusta, ja sitten mennään koteihimme nukkumaan kiitollisena siitä, että josko nyt ei vielä ihan koko maailma pelastunut, niin ainakin itse jaksaa taas seuraavaan päivään.

October things.

Working hours that went by in a woosh; nice movie followed by a cup of tea and a good chat with a friend; searching of the perfect clew and an aimless wandering through the city centre. Pretty good first day off from teaching. Not to mention the lovely hippie bag a very unusual moment of shoppingcraze had already included into my life during the effective Saturday morning... my only excuse is that I wasn't alone. All things condense in the right company.

Right now my biggest concern is to have enough time and brains to understand Habermas within a week and a half but it's already there, the growing anticipation underneath everything else. Cannot help smiling sometimes. Cannot help making new plans over more new plans before I'm even in the factual processing phase of the first plan.

I hate chichès. Mostly because I'm obsessed to avoiding them and yet feel like I am sliding into making some of them true. Then I need to explain the facts to myself over and over again.

Cynicism is a weird thing. Life is a funny stuff. Knitting is a good hobby.

So is burning candles and letting everything just be: the world, people in it and even The Myself, in its vast plentifulness of good, bad and incomprehensible.

Feeling creative, impatient, studious, anticipative...

A good morning today started with contemporary dance pieces from youtube, with the side of the usual yogurt and bananas. I feel like creating a dance piece - funnily enough that's exactly what's expected from me at the moment, in various ways. I might have made up the term anticipative, but that's the best description of how I've been feeling lately.

Yesterday afternoon I walked about in the university library, looking for the examination books I had listed moments before. (Just a note: what is it with library smells? I could live in there. Someone should make a soap out of it.) I had made a plan of what I should read this autumn as I've got three more exams to go, and I realised it means around 4000 pages. Luckily, I never count the pages.

The cold brisky autumn days are here and I do not complain, what a joy it is to feel the wind and the little chill under this northern sun... going through a lot of phases including nostalgy, patriotism, impatiency to go already, too many memories, too many people leaving already before me, cooking apples from the tree in front of my window for the last autumn and whatnot. It's been a flying about and thus not so much time to write. Life's interesting, though, and that's enough for the moment.

Ach so, yesterday I presented my "Hauptfach" in my German class. As a taste of a philosophical problem, I explained the Gettier example in German. Kudos to me. (edit. note: and naturally to the sheep, paper and real ones, too!)

"By defetishizing critique is meant a procedure of analysis whereby the given is shown to be not a natural fact ...

...but a socially and historically constituted, and thus changeable, reality."
(Seyla Benhabib: Critique, Norm and Utopia, p47.)

Saying of the weekend: Hippie gave me a note, Hegel a headache. But luckily there's always some GG bringing a smidgen of a zippety-pow. Possibly I am coming close to what a legend has told: someone once studied philosophy in our university and even after decades has not yet recovered from it. A co-philosopher put it well the other day: the experience of reading our books is always on the edge of uncomfortability. What then makes us continue? It must be that zippety-pow-thing. However frustrating it is, we know that studying a tad of Hegel will do us good.

Syksy

Tietää, että se saapui yliopistokaupunkiin,
kun suihkulähde Harjun portaiden alla vaahtoaa jälleen Fairya viikonloppuisin.

Tästä seuraavat lieveilmiöt:
-Ilokivi ja Sohwi ovat täynnä fukseja, joilla alkoi uusi jännä elämä, ja teini-ikääkään on enää vuosi jäljellä iik.
-Kauppakatu sen sijaan on täynnä vaihtareita, jotka huterasti polkevana laumana huutelevat eurooppalaisia kieliä toisilleen ja suuntaavat illalla Roninmäen bileisiin parin kympin pyörillään.
-Kaikki ovat varmana tilanneet opiskelijakorttinsa oikein ja ajoissa ja laittaneet ihan asialliset kuvatkin ja tietävät jopa maksaneensa. Mitäpä tuohon enää lisäämään, sorry darling, mä oon vaan töissä täällä.
-Ja vaalit tulee taas, eikä kenenkään ryhmä ole parempi kuin meidän. Paitsi, no, meidän.

*******

Oma syksyni tuli kaupunkiin, kun iltasoitto kajahtaa tanssisalin avonaisista ikkunoista ja kotia tullessa pimeä tuoksuu taas Jyväskylältä.