Ajatuksia | Thoughts

Apfelstrudel

2010-03-22T17:27:00.002+02:00

Aina en voi tietää, kun kulkua teen
minne tieni vie tää, mut silti mä meen.
Luotan lupaukseen, vielä tää kirkastuu
ja alkaa uus.
(J. Tapio: Tästä kaikesta)

Tiedän, tiedän. Tai no, en ehkä tiedäkään. Siis sitä mitä tämä kappale muille tuo mielen, mutta kyllähän se minut väistämättä teiniajan mielenmaisemiin vie, jollekin niistä ripareista, joilla oli isosena ja siihen juuri alle täysi-ikäisen suunnan etsintään ja maailmoja syleilevään jännitykseen, kun kaikki ovet oli kohta auki, eikä silti tiennyt, mitä niistä edes uskaltaisi kolkuttaa.

Vaan kaikesta huolimatta, noin kymmenen vuotta tuon kaiken jälkeen, se on ollut yhtenä tunnusmusiikkina tällä muutaman kuukauden reissullani Itävallan valtionhallinnon harjoittelijana ja jokapäiväisenä ulkomaalaisena. Aivan ensimmäisenä kokonaisena päivänäni täällä palailin iltapäivän auringonlaskun aikoihin IKEAsta ostamasta pieniä perusjuttuja kämpälleni. Istuin yksinäni U-Bahnin penkillä, tunsin tyhjyyttä ja kaiken murskaavaa ikävää kotimaahan jäänyttä puolikastani kohtaan ja ihmettelin, miksi minun pitikään jälleen lähteä koettelemaan selviytymiskykyjäni ja tienraivaustaitojani jonnekin, missä en edes oikein osannut paikallista kieltä, saati sitten harjoitteluun, jonka aiheesta ja kiinnostavuudesta en tiennyt tuon taivaallista. Pohjoisesta keskustaan päin saapuva U1 käväisee Tonavan varrella parilla pysäkillä, joiden kohdalla Euroopan musikaalisin joki lainehtii leveänä kohti kaukaisuudessa siintäviä vuoria. Niiden taakse oli aurinko juuri laskenut ja tammikuun neljännen päivän iltaa ympäröi vielä joululoman rippeiden rauhallisuus. Samaisella hetkellä mp3 kajautti korviini edellämainitun J. Tapion kappaleen alkusoiton. Väkisinkin hymyilytti, kaikesta huolimatta: minä en ehkä tiennyt tuon taivaallista, mutta siellä päin onneksi tiedetään tästä maallisesta hiukan enemmän.

Ensimmäisen päivän kaava: aamuheräämiset valtavan altbautalon korkeassa huoneessa, tuskastumiset ja onnistumiset paikallisen kielen kanssa, epäilyt reissuni järjellisyydestä, vuoristoratamainen suhde työharjoittelupaikkani kanssa, ja se hurja ikävä, sekä lopulta aina jostain kumpuava luottamus, että oli tämä kuitenkin taas paremmissa käsissä, on toistunut nyt jo pian 78 kertaa. Päivä päivältä se on helpottanut, tuntemuksien särmät ovat hiukan tasoittuneet, joinakin päivinä voitolla on ollut angsti ja toisina sen parempi vastakohta, ja nyt tämän seikkailun pian päättyessä päällimmäisenä on helpotus siitä, että selvitty on, jälleen kerran. Olen kuitenkin ehtinyt jo tuntea haikeutta lähestyvästä lopusta ja nähdä unta, jossa olen vastahakoisesti jälleen kotimaassa ja herännyt sen jälkeen huojennukseen, että ei aivan vielä. Wien vetää vastustamattomasti omakseen, hetki hetkeltä, ja kuten eilen täällä kaverille totesin, onneksi Keski-Euroopassa ei ole merta. Luulen, että se on aika ratkaiseva tekijä siinä, ettei tästä ihan kotia kuitenkaan voi tulla. Vaan jos olisi jonkinlainen mahdollisuus ottaa mukaani edes yksi oopperatalo ja pari leipomoa, sekä lisätä pari kaupunkifiiliskatua täältä Jyväskylään, voisi siirtymävaihe tuntua hiukan kevyemmältä.

Ihmiskoe on tehnyt jälleen tehtävänsä, ja äskettäin irrotettu ja istutettu paluuistutetaan pian jo takaisin. Juuriin lienee taas tarttunut kaikenlaista, ehkä enimmäkseen tällä kertaa pohdintoja oman elämän ja itsensä suhteen, mutta on Itävalta kulttuurista ja eurooppalaisuudestakin jotain uutta opettanut. Sitä on kuitenkin vielä liian varhaista purkaa sanoiksi. Tai ehkei vaan huvita. Tekninen kulttuurierojen analysointi tuntuu yhä turhemmalta ja hankalammalta, mitä enemmän siihen pääsee sisälle – parempi vaan elää ja olla onnellinen siitä, että on yleensä joku kulttuuri. Ja jos tässä yhden alan kulttuurierojen analysointityössäni jokin on selkeytynyt, niin se, että tuo kulttuuri on jatkuvassa liikkeessä. Minun henkilökohtaisessa tapauksessani siihen on entisten sisältöjen rinnalle hiipinyt hippunen Tonava kaunoista ja Apfelstrudelia.

Viimeisen kokonaisen ministeriöviikkoni askellan jo hymyillen tutun kaupungin katuja ja odottelen samalla kaiken tämän jälkeen tulevaa. Vaikka ei muuta voikaan tietää, niin sen verran kuitenkin, että parempaa kohti tässä elämässä aina mennään. Kivasti väreilee.

Ai niin, ja onhan täällä jo kevät. Toivon hartaasti, että kotimaa ymmärtää hankkiutua eroon lumipeitteestään seuraavien kolmen viikon kuluessa.

Hier bin ich wieder.

2010-01-25T20:15:00.004+02:00

Neljäs viikko uudessa keskieurooppalaisessa asuinkapungissani alkoi yhtä kylmänä ja tuulisena kuin edellisetkin. Arkijutustelu sujuu jo kaupan kassalla ja paikallinen small talk työpaikan käytävillä, suurehkon taiteilijaopiskelijakommuunin päädyssä sijaitseva oma huone kolmimetrisine kattoineen ja koristeleikattuine ovineen tuntuu jo lähes kotoisalta ja päivittäinen metroverkostossa suhaileminen menee rutiinilla. Uusi kaupunki, kulttuuri, kieli, maa, jopa uusi outo (mutta vielä väliaikainen) status ei-opiskelijana vievät kuitenkin yhä energiaa niin, että jälleen muistaa, miksi vaihto tai yleensä mikään väliaikainen pitempi oleskelu ulkomailla, saati yleensä oleskelu missään muualla kuin juuri siellä, missä juuret ja tärkeät ihmiset ovat, on parhaimmillaankin tavallaan järjetön ja julma inhimillinen kokeilu elävillä ihmisillä. Kerran sitä testattuani tiedän jo paremmin; tällä kertaa ajattelin olla suurempia asettumatta.

Sen sijaan ajattelin kuitenkin nauttia, alkuviikkojen koomasta vähitellen herätessä, kolmen euron baletti-illoista, loputtomista linnoista ja taidenäyttelyistä, leipomoista ja ehkä vielä pian tulevasta keskieurooppalaisesta aurinkoisesta keväästä. Ja sitten kun koittaa jälleen se päivä, kun töiden jälkeen iskee kieli- ja kulttuuriväsymys, eikä halua enää lausua yhtä ainoatakaan Grüssgottia, voi käpertyä peittojensa alle (koska altbau-taloissa on luonnollisesti paitsi huono eristys, isot ikkunat ja huonosti lämpiävät korkeat huoneet, myös ei-toimivat patterit) ja ottaa yhteyden kotimaahan. Kiitos nykytekniikan ja halpojen lentojen, tässä Euroopassa puolikkaani on yllättävän lähellä sitten kuitenkin. Und das Leben ist ganz mf.

Kun kaikki onkin hyvin

2009-12-01T18:46:00.004+02:00

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.

Ihmiset voivat tuhota toisensa niin monin tavoin, eikä sitä tarvitse edes aina tehdä tarkoituksella. Ihmiset voivat myös ehjätä toisiaan monin tavoin, eikä sitäkään tarvitse aina tehdä tarkoituksella. Parasta on ehkä se, kun ollaan vaan, vaikka ei aina edes ymmärtäisi miksi se on tärkeää. Pahinta on ehkä se, että jotkut haavat paranevat niin hitaasti, että joskus saattaa luulla, ettei se tapahdu koskaan. Jotta kukaan ei tipahtaisi, tarvitaan rohkeutta - paitsi siltä, joka kaipaa kiinnipitämistä, myös siltä, joka niin tekee.

Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.

Vaan kaikkein parasta on juuri se: kaksi täällä maan päällä ja yksi ylhäällä, jolla langat on käsissä alusta loppuun.

Pari sanaa säädöstä (glögin äärellä)

2009-11-10T14:58:00.004+02:00

If I were a King
if I had everything
if I had you and I could
give you your dreams
If I were giant-sized
on top of it all
I don't know what in the world
would I sing for
If I had it all
(Dave Matthews)

Yep, jälleen kerran Dave tietää. Englanniksi en taida omistaa tarpeeksi hyvää sanaa kuvaamaan "säätöä" ja siksi kieli kääntyi - niin pienestä se on joskus kiinni. Säätö. En kestä mitään ylimääräistä säätöä, varsinkaan sellaista, mikä johtuu ihmisten itsekkyydestä tai oman itsensä pönkittämisestä, tai politiikasta, tai tahallaan väärinymmärtämisestä, tai siitä, että kun ihmisillä on muuten jokin huonosti ja pitää vaan purkaa ongelmiaan muihin... suututtaa ja eniten se, ettei voi auttaa asiaa millään tavalla. Näinä hetkinä tekisi mieli lopettaa kaikki muu tekeminen ja jättää muut säätämään jos kerta haluavat. Itse voisi keskittyä oikeaan elämään. Niin kuin valkoiseen ulkoilmaan, tai pitkiin lounaisiin ystävän kanssa, tai niihin ihmisiin, jotka nähdessään sydän hyppää konkreettisesti. Sisältöä elämälle ilman turhaa säätöä.

Poistun taasen Auschwitzin, historiankirjoituksen ja muistin pariin. Uusi kategorinen imperatiivi: jotta emme koskaan unohtaisi, jotta se ei koskaan toistuisi - eiköhän siinä ole meille tarpeeksi säätöä pitää maailmasta ja toisistamme huolta.

Kello on jo kaksitoista

2009-10-23T00:11:00.002+03:00

Tenttiinluku on kärsinyt maailmanparannuksesta, eikä se maailma kuitenkaan vielä tällä viikolla parantunut. Kukahan tässäkin sitten voitti? En ainakaan minä, jolla jäi sittenkin huominen tenttipäivä väliin ja laskelmat kärsii. Vielä voi kuitenkin kuvitella tekevänsä esimerkiksi joulukuussa kaksi tenttiä... Inhimillisemmin ajateltuna viikko meni silti jo paremmin, kun on ehtinyt nähdä filosofiystäviä, muita ystäviä, järjestää Reilun kaupan katukahvilan kampukselle, prepata tulevaisuuden KO:laisia vaaleihin ja oikeasti edes kuvitella paneutuvansa tenttikirjaan kirjastolla ihan niin myöhäiseen iltaan kuin huvittaa. Tavallaan tajusin aiheesta jotain juuri äsken, mutta se alkaa olla liian myöhäistä. Itseäänhän tässä voi vaan osoitella, kun ei motivaatio ole oikein kantanut näitä kirjoja tankkaamaan. Filosofitoveri tosin yritti piristää toteamalla, ettei viatonta filosofianopiskelijaa voi syyttää siitä, etteivät historialliset tyypit ole osanneet ajatella ja kirjoittaa selkeästi. Sovitaan niin. Kaiken huipuksi tämänhetkinen opintopisteideni kohde kirjoineen on yhä elossa, ties mitä on vielä odotettavissa. Asiaa pohdittiinkin tänään lounaalla: onneksi Kantilta ja Hegeliltä ei voi enää tulla mitään uutta. Se tästä vielä puuttuisikin. Ehkä se on Jumalan tapa auttaa myös meitä valmistumaan joskus - parhaimmatkaan filosofit eivät ajattele ikuisesti.

Sitten ehkä politiikkaa. Tai ehkä ei. Vaalit on taas läpäläpä ja toiset ryhmät vasta onkin läpäläpä ja tukekaahan meidän ryhmää blablabla. Hallitusvuotenani ajattelin itseni väkisinkin ylioppilaspoliitikoksi, mutta sen jälkeen taas ennemmin järjestötoimijaksi, siitäkin huolimatta, että istun usein edareissa äänioikeutettuna ja seuraan kohtuuaktiivisesti mitä siellä oikein puuhataan. Tai ei puuhata. Surullisinta on se mukaidealistien kyynisyys siitä, että näissäkään vaaleissa ei taas mistään keskustella. No ei varmaan, jos asenne on tuo. Olen itsekin jo kypsä ja valmis tulemaan JYYuunista ulos, mutta en tahtoisi jättää uusille edaattoriehdokkaille vanhojen jäärien kylmän kyynisiä mietteitä. Toivon olevani yhä idealisti itsekin, vaikka melkoisen rummutuksen näissä piireissä on saanut kokea. Monen peripoliitikon tuntuu olevan vaikea ymmärtää sellaista radikaali-idealismia, joka pohjautuu vieläpä ylimaallisiin arvoihin, kuin minkä perusteella itse mielipiteitäni muodostan. Onhan minullakin vahva siipeni, noin niin kuin ajatusmaailmallisesti, mutta puoluepoliittisten ongelma nähdä ketään sen kontekstin ulkopuolella on niin mustavalkoista, että alkaa itseltä sanat ja selvitykset loppua. Lisäksi on vielä se ongelma, jonka vain kristitty (tai kuka muu vakaumuksellinen ihminen tahansa) kohtaa: maallisista lähtökohdista suuntautuvan on ilmeisen mahdotonta ymmärtää, että Kristillisten opiskelijoiden toiminta perustuu johonkin suurempaan kuin taustapoliittisiin ajatuksiin. Korjaan, mahdottomuus taitaa piileä jo siinä, että edes olisi mitään suurempaa kuin taustapoliittiset ajatukset.

Ja sitten on vielä se paljon sanoja, vähän tekoja -ilmiö. Siksi itse mieluummin vaikenen ja järjestän kahvilan kampukselle. Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen. Loppujen lopuksi aika harvan tarvitsisikaan voida puhua.

Maailma hajottaa, yhteiskuntatieteilijä korjaa

2009-10-17T23:27:00.005+03:00

Hilpeydelle ei ollut tulla loppua, kun uutisissa mainittiin, että tulipaloa tutkimassa on poliisin lisäksi myös yhteiskuntatieteilijä. Kyseenalainen hilpeys, mutta jos konteksti unohdetaan, on jokaisen Mattilanniemen punatiilikäytävillä opiskeluvuotensa kuluttaneen pakko myöntää, että hilpeää se oli. Oli yhteiskuntatieteilijä saanut oikein töitä. Kehittelin, että kun itse pian valmistun epämääräiseksi edeltämainituksi, voin sitten alkaa piirtää sarjakuvaa, jossa seikkailee pörröhiuksinen viittasankari - Yhteiskuntatieteilijä, joka kutsutaan paikalle, kun maailma kaipaa pelastusta.

Vaan on asioita, joihin edes yhteiskuntatieteilijä ei pysty. Oikeastaan yhteiskuntatieteilijä on melkeinpä rammoin kaikista: tieto lisää tuskaa. Pitkälle iltaan jatkunut teehetki Toveri Yhteiskuntapoliitikon kanssa oli sanoinkuvaamattoman paikallaan, mutta sisälsi kasvavan määrän perinteistä ahdistusta, ja sitä ikuisesti hiukan ylemmyydentuntoista epätoivoa, kun epäilemme tietävämme parannuksen maailman kurjuuksiin, mutta vieläkin paremmin sen, ettemme yksinkertaisesti voi juuri mitään joillekin asioille. Vaan ulospäin ei saa näyttää, että joskus yhteiskuntatieteilijäkin epäilee. Relativistisuuteen taipuvainen, silmänsä sulkeva nihilismi on vaarallisin ase maailmanparannusta vastaan ja jospa sen vain saisi kitkettyä pois... siksi yhteiskuntatieteilijä yhä ylös yrittää.

Maailman ihmisten kohtalo suututtaa, mutta toisinaan vieläkin enemmän suututtaa se, että jopa yhteiskuntatieteilijä on vain ihminen, joka kriittisessä analyyttisyydessäänkin hajoaa palasiin omien tunteidensa kanssa. Vaan kiitos yhteiskuntatieteilijän, joka osaa olla toiselleen yhteiskuntatieteilijä. Yhdessä itketään, nauretaan, ahdistutaan ja puretaan ahdistusta, ja sitten mennään koteihimme nukkumaan kiitollisena siitä, että josko nyt ei vielä ihan koko maailma pelastunut, niin ainakin itse jaksaa taas seuraavaan päivään.

October things.

2009-10-12T20:51:00.004+03:00

Working hours that went by in a woosh; nice movie followed by a cup of tea and a good chat with a friend; searching of the perfect clew and an aimless wandering through the city centre. Pretty good first day off from teaching. Not to mention the lovely hippie bag a very unusual moment of shoppingcraze had already included into my life during the effective Saturday morning... my only excuse is that I wasn't alone. All things condense in the right company.

Right now my biggest concern is to have enough time and brains to understand Habermas within a week and a half but it's already there, the growing anticipation underneath everything else. Cannot help smiling sometimes. Cannot help making new plans over more new plans before I'm even in the factual processing phase of the first plan.

I hate chichès. Mostly because I'm obsessed to avoiding them and yet feel like I am sliding into making some of them true. Then I need to explain the facts to myself over and over again.

Cynicism is a weird thing. Life is a funny stuff. Knitting is a good hobby.

So is burning candles and letting everything just be: the world, people in it and even The Myself, in its vast plentifulness of good, bad and incomprehensible.

Feeling creative, impatient, studious, anticipative...

2009-09-30T10:11:00.004+03:00

A good morning today started with contemporary dance pieces from youtube, with the side of the usual yogurt and bananas. I feel like creating a dance piece - funnily enough that's exactly what's expected from me at the moment, in various ways. I might have made up the term anticipative, but that's the best description of how I've been feeling lately.

Yesterday afternoon I walked about in the university library, looking for the examination books I had listed moments before. (Just a note: what is it with library smells? I could live in there. Someone should make a soap out of it.) I had made a plan of what I should read this autumn as I've got three more exams to go, and I realised it means around 4000 pages. Luckily, I never count the pages.

The cold brisky autumn days are here and I do not complain, what a joy it is to feel the wind and the little chill under this northern sun... going through a lot of phases including nostalgy, patriotism, impatiency to go already, too many memories, too many people leaving already before me, cooking apples from the tree in front of my window for the last autumn and whatnot. It's been a flying about and thus not so much time to write. Life's interesting, though, and that's enough for the moment.

Ach so, yesterday I presented my "Hauptfach" in my German class. As a taste of a philosophical problem, I explained the Gettier example in German. Kudos to me. (edit. note: and naturally to the sheep, paper and real ones, too!)

"By defetishizing critique is meant a procedure of analysis whereby the given is shown to be not a natural fact ...

2009-09-20T16:05:00.004+03:00

...but a socially and historically constituted, and thus changeable, reality."
(Seyla Benhabib: Critique, Norm and Utopia, p47.)

Saying of the weekend: Hippie gave me a note, Hegel a headache. But luckily there's always some GG bringing a smidgen of a zippety-pow. Possibly I am coming close to what a legend has told: someone once studied philosophy in our university and even after decades has not yet recovered from it. A co-philosopher put it well the other day: the experience of reading our books is always on the edge of uncomfortability. What then makes us continue? It must be that zippety-pow-thing. However frustrating it is, we know that studying a tad of Hegel will do us good.

Syksy

2009-09-08T10:38:00.002+03:00

Tietää, että se saapui yliopistokaupunkiin,
kun suihkulähde Harjun portaiden alla vaahtoaa jälleen Fairya viikonloppuisin.

Tästä seuraavat lieveilmiöt:
-Ilokivi ja Sohwi ovat täynnä fukseja, joilla alkoi uusi jännä elämä, ja teini-ikääkään on enää vuosi jäljellä iik.
-Kauppakatu sen sijaan on täynnä vaihtareita, jotka huterasti polkevana laumana huutelevat eurooppalaisia kieliä toisilleen ja suuntaavat illalla Roninmäen bileisiin parin kympin pyörillään.
-Kaikki ovat varmana tilanneet opiskelijakorttinsa oikein ja ajoissa ja laittaneet ihan asialliset kuvatkin ja tietävät jopa maksaneensa. Mitäpä tuohon enää lisäämään, sorry darling, mä oon vaan töissä täällä.
-Ja vaalit tulee taas, eikä kenenkään ryhmä ole parempi kuin meidän. Paitsi, no, meidän.

*******

Oma syksyni tuli kaupunkiin, kun iltasoitto kajahtaa tanssisalin avonaisista ikkunoista ja kotia tullessa pimeä tuoksuu taas Jyväskylältä.

How this world has come to be

2009-09-01T17:50:00.004+03:00

Tuli tarve kommentoida pinnalla ollutta kehitysyhteistyömääräraha-asiaa piakkoin, ja ajauduinpahan taas tälle aatteenpalon tielle, viime aikojen poliittisen hiljaiseloni jälkeen. Kolmea työtä tekevänä täysipäiväisenä opiskelijana (tosiaan) en hurjasti ehdi mitään mistään vaahdota, vaan eivätköhän kaikki näe, ettei asiat menneet taas ihan niin kuin piti. Tai korjaan: eiköhän kaikki, jotka katsovat itse asiaa, eivätkä sen sijaan vaikka puoluepoliittisia tekijöitä, näe, ettei kaikki mennyt ihan niin kuin piti. Eniten suututtaa, kun ihmiset, jotka väittävät olevansa kehyasioiden takana, kaunistelevat ja kiertelevät juttua miten parhaiten taitavat. Aion vaahdota muualla, siksi täällä vain pieni palanen jälleen aiheeseensa täsmälleen osuvaa Davea, tuota viime aikojen suursuosikkia kotikatuni musiikkipiireissä.

Mother, father please explain to me
How it could be so this world has come to be
A precious balance in between
Such cruelty and such kindness please

Mother, father please explain to me
How this world has come to be
Unequaled in her blessings, oh, I see
Unbridled hatred so extreme, please tell me

Oh Mother, father please explain to me
How this rare world's come to be
A place so full of color yet overflowing
Always in black and white
Drowning in the waters of our...

Mother, father please explain to me
How this world has come to be
While still blessed in all the things we see
Such a sad, sad home for you and me
(Dave Matthews Band: Mother Father)

------------

Sitä tässä on taas tullut mietittyä päivä jos toinenkin.

Under water

2009-08-20T20:02:00.004+03:00

Do you know the moment when time stops while taking a shower? After a good workout, or a long day, or being too tired or having your mind too occupied for anything else you just stand there, eyes closed and let the water wash over you, around you, and even though it's just water, thin and too liquid to stay any longer than it has to, it's like a warm bubble that halts the time and space and you can just breathe and concentrate on being.

I wish there was an Einstein here to explain me right now the meaning of relativity.

Standing on a bridge,
watch the water passing under me
It must’ve been much harder
when there was no bridge, just water
Now the world is small.
Remember how it used to be,
with mountains and oceans and winters
and rivers and stars?
(Dave Matthews: Funny the way it is)

Penguin philosophy

2009-08-11T00:13:00.006+03:00

Sure I know I should be sleeping already. Instead I was watching "March of the Penguins", followed by the "Making of" and in between some penguin talk with a friend about just how great they are... And then finally, touched and amazed and saddened and delighted and basically everything a person can feel at once because of those funny black and white bird-fish-creatures who walk in this heart-warmingly toddler sort of way as if they never grew off of diapers, I ended up into another favourite thing: watching trailers. I got to say, there's just something about movies. In times only one is not enough but you want to grab a piece of as many as possible at once and for this trailers are excellent. Especially trailers of movies I've seen and know well - the worlds of them will come and relive on the metaphysical level of my thoughts even if I only saw two minutes of them. It's the same as when wandering about in a bookstore or a library and you just want to fill your senses with those endless rows of stories, already told and yet to be found. Walter Benjamin might whisper: this is it, this is the shock effect I already wrote about in the 30's, nothing is enough for you 21st Centurians. But I just want to be filled up with stories and lives and adventures and loves and dramas and wars and pictures of beauty in all world. Benjamin, if someone, should understand something about tries of grasping the big picture.

And penguins! They born, live and die on the White Continent, in the middle of 9 months of winter, carrying their eggs and babies on their feet for months and having no nest, no food, no nothing but their own fur and the others in the community to hold on to. Once in a while they march to the Ocean, and then back, in the long, loyal line of little butlers sliding on their stomachs... I've always had a soft spot for penguins but now I've completely lost my heart to them. Just how brave can the time guardians of the Antarctica be! Absolutely and utterly recommendable to know more of them, even if you wouldn't be quite as crazy about penguins as me.

Dedicated to the forest of my youth that is now just houses

2009-08-06T23:23:00.005+03:00

Standing here
The old man said to me,
"Long before these crowded streets
Here stood my dreaming tree."
Below it he would sit
For hours at a time
Now progress takes away
What forever took to find
And now he's falling hard
He feels the falling dark
How he longs to be
Beneath his dreaming tree
(Dave Matthew's Band)

I gave Dublin a second chance and it definitly did its utmost best and here I am: with another city I long for. I'm only in my mid-twenties, what then when I'm eighty? I've got probably the whole world to miss.

My overly patriotic (despite all the travelling) summer is starting slowly turn into autumn schedule next week and the overly patriotic part is getting there to be finished, too. "Progress takes away what forever took to find" - or just the ongoing flowing forwards of life.

Today we thought about the fact how weirdly the technology connects sometimes many people into a place that seemingly is occupied by only one or two. If, for example, I and my flatmate are both at home and maybe both of us speaking in phone, plus we each got our laptops on and have some messenger or skype conversations going on there, that would connect at least four other people to our appartment - and knowing us, it would include already a couple of other countries, too. Wild. Even wilder would be to think of all those other people who'd also might be having their own messengers/skypes/telephones on and so forth - if we could draw a map of all of those connections, that would be one network in the best meaning of the word.

I'm tired, and this time it's not the physical jetlag. Maybe it's a psychological jetlag. My mind is sometimes having a hard time trying to keep up with life's changes.

Sataa ja iltasoitto soi

2009-07-20T19:23:00.002+03:00

Sataa, aivan kuin viime maanantainakin. Semmarit ne jo keksi tämänkin etukäteen.

Aivan kohta tartun kirjaan The Cambridge Companion to Critical Theory, ihan minä hetkenä hyvänsä. Uppoudun sohvaani, jonka ensin raivaan jälleen yhden matkan jälkeisestä vaatekaaoksesta, kovin tuttu näky tänä kesänä. Keitän ehkä teetä, voisin jopa avata pussillisen Mozart-kuulia. Paitsi että toukokuisen viikkokaupalla kestäneen flunssan jälkitautina sain oudon oireen. Ei ole mikään entisensä, kun minun ei juuri tee enää mieli suklaata. Voihan olla, että tämä on ohimenevää. Voi myös olla, että jokaiselle ihmiselle on asetettu maksimikiintiö, kuinka paljon suklaata voi elämänsä aikana ottaa vastaan. Silloin se on ihan mahdollista saada täyteen jo parikymppisenä, kun oikein yrittää. Ja minä olen kuulkaa yrittänyt.

Sataa ja pikkuomenat kasvaa. Ystäväni pikkuoravat kasvavat myös hurjaa vauhtia, ja heidän riemastuttavassa seurassaan hujahti viikonloppuvierailu Pohjanmaalla mallikkaasti. Aamuisin sain pirteän herätyksen, kun ovi lennähti auki. "Pojat ne vaan täältä sisään sukelsi", ilmoitti vinkeä 3-vuotias. Sitten jo opeteltiinkin taas autoja ja lintuja ja käsinukke-eläimiä.

Tapasin matkalla myös nuoren naisen, joka oli tehnyt ammatillisessa elämässään juuri niitä asioita, joihin haaveeni lähitulevaisuudesta kohdistuvat. Ne ovat siis oikeasti mahdollisia, kaikki on toteutuksen päässä.

Sataa ja voi kunpa ne omenat olisivat jo kypsiä. Voi kunpa koko maailma ei olisi niin levällään, että sinne on pakko mennä ja tehdä parhaansa edes jonkin asian eteen ja silti tuntea itsensä niin pieneksi, kun mitä kaikkea ihminen voi muutaman kymmenen vuotensa aikana ehtiä koskaan ja kun joka suuntaan ja joka alalle tahtoisi venyä niin että on tehtävä päätöksiä. Voi kunpa kaikkein rakkaimmat ystäväni eivät kaikki eläisi eri maissa niin että väistämättä olen jatkuvasti eri maassa eri kielessä eri arjessa vähintään kahden kolmasosan kanssa.

Näin puoliksi viittomakielistä unta ja huomasin, että muistan viittomia sittenkin aika paljon. Mahtuisikohan syksyn saksan jatkopreppaukseen ja gradunteon lomaan vielä palanen kesken jäänyttä sivuainetta? Myös klassisen kreikan kurssi houkuttelisi, ja niin paljon muuta... Tässä syy, miksi yliopiston jättäminen tuntuu joskus täysin mahdottomalta. En ole vielä oppinut ihan kaikkea.

On oravalla oma koti Keravalla.

2009-07-14T21:08:00.003+03:00

-Ai oravalla?
-Eiku Keravalla.

Kuuntelen nonstopina Semmareita ja Dave Matthews Bandia. Menee kuulkaa se heinäkuun neljästoista näinkin. Viimeiset pari vuotta olenkin viettänyt samaista päivää Seinenvarsipiknikeillä ja välkkyvän Eiffel-tornin juurella keskiyön maratonilotulituksia ihaillen. Käyhän tuo elämä tylsäksi, jos aina toistaa samat kaavat, mutta pakko myöntää, että juuri nyt olisi vähän ikävä sinne.

Luin kaikenlaista tietoutta sikainfluenssasta ja totesin, vastoin parin kaverin tämänpäiväisiä ystävällisiä arveluita, että taitaa olla ihan tavallista nuhaa. Parantua saisi sekin kuitenkin. Jää kohta kaikki vauvat näkemättä, ja niitä tapaamisia olisi kuulunut tähän viikkoon monta.

Ei tullut kiitosta bongareiden liitosta.
-Ai kiitosta?
-Eiku liitosta.

Omenapuu ikkunan edessä kasvattaa jo pientä vihreää pyörylää pitkin oksiaan, apostolinmiekkani on päässyt vihdoin puoleen väliin (kuusi miekkaa pystyssä, vielä toiset kuusi ja pitäisi kukkia) ja eilisen sadepäivän tunnelmoinnissa haaveiltiin tuntitolkulla Novitan Puro-langoista, joista syksyn mittaan tehdään ainakin pipo, kaulahuivi, ranteenlämmittimet, pari liiviä ja mitä vielä. Pelastin matkavakuutukseni lehtipinosta ja jännittelen jo valmiiksi sitä, että pääsen kuin pääsenkin pian yhdeksän vuoden tauon jälkeen hypähtelemään hetkeksi taas Vihreällä Saarella - jota on, hiukkasen vaikeasta suhteestamme huolimatta, kuitenkin viime kädessä kiittäminen siitä, että minulla on riittänyt osa-aikatöitä kaikki nämä vuodet.

Kun ei voi puhua, pitänee vaieta. Haeskelen jälleen surrealistista kielenkäyttöä, että olisi jotain kivaa. Jos on valituksia, niitä voi osoittaa.

Twist. Twist twist.

Muussa tapauksessa suosittelen twistausta.

Tänä sunnuntaina

2009-07-05T22:44:00.005+03:00

1. Hyvä olo on sittenkin fyysisen kivun poissaoloa. Tämä ei ole pessimismiä, vaan kaikenvoittava helpotuksen tunne joka kerta kun sen käytännössä saa kokea.

2. Helle loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin, eikä kukaan ole yllättynyt katsellessaan heinäkuun pilvisiä +16*C lupaavia sääennusteita. Paitsi minä, jälleen, siitä, kuinka paljon suomalaiset käyttävät aikaa ja energiaa säästä valittamiseen, oli niin tai näin. Tai yleensäkin valittamiseen. Menee jo hermo. Get a grip.

3. Huumorintaju on hieno asia ja vielä hienompaa on se, kun on ihmisiä, joilla se on samanlainen kuin itsellä. Perhe on tässä vahvoilla vuosi toisensa jälkeen.

4. Mitä on levottomuus? Se on karttojen tutkailua, vaikka on ihan jossain muualla. Kartat on siitä hyviä, että ne vain on, eivätkä ne koskaan syyllistä levottomuutta. Ainahan sitä kuitenkin jossain pitää olla, täällä tai siellä. Sitä varten on karttoja, nykyisistä ja tulevista asuinpaikoista.

5. Jos haluat lettuja, älä lupaa paistaa niitä.

Kesällä kerran

2009-07-01T17:28:00.005+03:00

Bloggaan pesästä, jonka rakensin miniparvekkeelleni, kun näin keskikesän kunniaksi ja tekemisen puutteessa intouduin sitä vihdoin siivoamaan. Tietenkin auttamattomasti myöhäisherännäinen, mutta kun en ole juuri kaupungissa tähän mennessä kuluneena kesänä vielä ollutkaan. Tuuli humisee pihapuissa ja kun aurinko vielä siirtyy puoli metriä oikealle nurkan taakse, alkaa tilanne olla aika täydellinen.

Aloitin hitaasti mutta varmasti graduorientoitumisen: tein eilen varastotilauksen ja tänään sitä noutaessa varasin ensi kertaa opiskeluaikanani itselleni arkistokappaleiden säilytyspaikan yliopiston kirjastosta. Vaikka opiskelun tyyssija onkin kuuma ja hiljainen näin heinäkuun alussa, mitä nyt muutama hassu yhteiskuntatieteilijä siellä täällä tulevan perjantain tenttiin pänttäämässä, iski minulle jälleen hurja gradunkirjoitusromantisointi. Niitä tulevia lokakuun kylmiä tuulispäiviä odotellessa...

Olen viime viikot järjestellyt yliopistonjälkeistä tulevaisuuttani ja vihdoin siitä on joitain palasia koossa. Oikeasti on mahtavaa, että elämässä on erilaisia vaiheita. Yhden ystävän kanssa ollaan usein pohdittu sitä, kuinka monesti arkielämässä tuntuu, että kaikki vaan junnaa paikallaan, mutta lopulta jos katsoo menneitä vuosia, koko ajan on johonkin kuitenkin ollut menossa ja lähes jatkuvasti jonkinlainen muutos johonkin uuteen on ollut päällä. Täytyy vaan uskaltaa luottaa siihen, että kokonaiskuva on muissa käsissä, kun itse kykenee kuitenkin käsittelemään vain yhden päivän kerrallaan.

Under the midday sun

2009-06-22T14:26:00.002+03:00

At home at my parents', on the backyard, in the midst of buzzing bees, singing birds and lovely smells of freshly cut grass. Peace and quiet and sun and ice cream.

It's almost one month since my last time in the good old Jyväskylä. During that month I have seen another set of beautiful European cities, communicated in six languages (if you count the wobbly tries of a few simple words what it comes to the strangest ones), memorised three more metromaps, got myself new favourite bakeries, restaurants and cafes, swam in the Mediterranean sea, drank "shampoo" and liked it, midnight-bicycled in the warmth and darkness through the streets of Barcelona's old town, bought way too many summer clothes for a Nordic person, got wet by Easteuropean rain and sun-burned by the heath of Catalunya, seen a ballet-premier in the Staatsoper and the Philharmonics live in the Schönbrunn castle with some 100 000 Viennese around me. And so many other things that would make no sense describing in words, most of all that everyday life with good friends in another surroundings where I felt I could breath more freely.

Now it's a July for good moments and good friends here at home country. I was just invited to the Osthrobothnia - the most controversial county to me and finally I think I am going again. And I should read heaps to be able to write this book of hundred pages that is suppoused to represent everything I've learned during the past six years of my life: the so called Pro Gradu. Nevertheless the topic is of great interest to me, my motivation is as low as it can be. And then I picture myself sitting the upcoming long autumn days at the library by Alvar Aalto, writing writing writing. Of course, there is some kind of romance in that picture, too.

I don't really have that many things to say. Or maybe I have so many I cannot produce it anymore. I am waiting to be able to talk and update with my friends here, first, and maybe after that I can share another thought again.

Kesä

2009-05-24T15:19:00.003+03:00

Kasvava odotus kohti lomaa lienee stimuloiva unianikin. Vaikka olenkin ehkä uniassosiaatioketjujen kuningatar (kaikkihan vielä muistavat sen, missä TV-sarjan "unelmien poikamies" opetti mulle emalikorujen tekemistä), viimeaikaiset menevät jälleen yli ymmärryksen. Ainakin se, missä rehtorimme vastusti jyrkästi maailmanparannusyritystemme lisäksi myös graduani. Tai sitten se, missä joku ryhmä esitti kevätnäytöksessä ilmaismuropaketteja.

Kotikaupunki on kaunis ja kesäinen ja vihreä ja aurinkoinen, ja samoilla mennään toivottavasti myös Euroopassa. Tänään vielä kopautan oppilaiden kautta Monnarin lattiaan uusinta yhteiskuntavalveutunutta nykyirkkuani, minkä jälkeen se onkin sitten kohta jo adios, goodbye, auf Wiedersehen ja silleen. Jei!

And another one

2009-05-19T00:02:00.004+03:00

In Amélie there is a scene where she is cooking and pours boiled pasta into a strainer, and she looks down to the neighbour's - the Glasman's - appartment through the window and her friend's cat that's always visiting is spinning about her feet. And the music takes one immediately to Paris, to the small alleys of the Latin quarter and parks and shops and créperies on the streets.

The first time I saw the movie was with a good friend and we were 18 years old, about to leave the high school soon and we knew exactly how one's mind could make such images and ideas come and go. Not much has changed since then. Some time ago I was cooking in my kitchen, listening to Amélie's soundtrack and funnily enough happened to pour my boiled pasta through a strainer while the same music was playing as in the scene in the movie. For too many occations I feel such an Amélie and even though it is among my favourites of movies, I would once in a while be glad if I could help it. Because sometimes one should to dare to live. Dare to love.

And then again this Amélie plans on how to do little things to the neighbours and friends and how to make her plants grow and feel well and what else. How to make an Amélie to grow and feel well; that is the question. Because the only thing an Amélie really dares to do, is to dream. Good, but not good enough.

My favourite movie scene

2009-05-15T23:45:00.003+03:00

In Jenseits der Stille ("Behind the Silence" or so) the clarinette playing girl of the deaf parents and the primary school teacher for deaf children are on their first date. The have just seen a bad movie and are on their way back home, while they happen to stop at an out-door cart for sausages (such a German & Finnish thing). They place an order and the radio just changes the song: the first piano runs of Gloria Gaynor's I will survive catch their interest. They start signing the English lyrics to each other, which ends up to a dance around in the summer night. Finally they get their food and move on, but there is nothing like the warm atmosphere that must be among the best starts of a companionship in the long history of movies.

Last night I studied until 4am. Tonight I am so going to sleep, starting now.

All bendle schnitzed

2009-05-13T21:14:00.004+03:00

I had my last seminar today. Probably my last seminar in the university, ever. (Or at least in this one.) How great is that! How scary is that... How scary is it to say that after these two weeks of assignments and exams, basically I am down to just a few exams and the big G in the fall. The problem with the university is that we spend so many years in here, we cannot leave after we're done. It's too scary to step out into the real world. But no worries. I am sure I'll come up with another minor by the time of the fall... After all, I SHOULD take every advantage of my eternal free admission. Nowadays some people got to leave for good after 7 years and let me just guess soon they'll have to pay, too. Which leads me to the core problem of my relationship with this institution: I don't want to be in a Finnish university that makes people pay for it. I've done my best helping to fight against it but with no results. Therefore I am sure they will get rid of me pretty soon, after all.

Just two weeks to go, thank God he's planned this all so well. When we are in the desperate need of holidays and could not possibly do any more, we figure we've already got the plane tickets, exactly for the right time. Just how great is THAT.

May!

2009-05-03T19:26:00.005+03:00

Somehow I always end up here when I should to be writing a school paper. Willing to be positive, one could see it as a warm up for writing - or then as just another excuse not to do anything when the stress grows overwhelming, something very characteristic for me. I am eagerly waiting to be done with the following weeks; this time on Sunday three weeks ahead I can finally wish good holidays to my pupils, to my studies, to my own dance stuff and start preparing for the trip, that is still a little mystery even to me, where it is going to take me to. Never mind all the rest, I am just so impatient to see my Gilmore half again and visit some of those lovely European cities I've been longing for throughout the long spring of work work work.

Starting my paper today I read a little more of one Auschwitz survivor, Primo Levi. (Worth to google.) Once again the reason I chose to do my research on this subject became so evident - it's simply following the legacy we were left with.

In spite of my hating these Finnish folks' festivities because of how people "celebrate" those, I had a great Mayday weekend under the long awaited sun, with good friends and good stuff (food, puzzle, pictures, walks, talks and naps with a furry friend). I lost my voice, though, nothing political included, but it's slowly coming back, too. Green things and singing birds, come! I'm ready for the summer.

Odotusta

2009-04-20T20:26:00.004+03:00

Kaksi vuotta sitten kylvetty paprika otti ja kukki vihdoin. Hah niille, jotka epäilivät kaikenlaista.

Sitkeä flunssa on vienyt tanssijan kunnon nollaan, mutta viikonloppuna alkanut kevään esitysputki starttasi kaikesta huolimatta mainiosti täysille yleisöille ja tunnelma niin sanotusti katossa. Toisella heitolla pysyi jopa vaatteet koossa. Siitä onkin hyvä jatkaa, sillä edessä ennen kesää noin kuukausi tanssijan parasta aikaa, parhaimmillaan kuusi keikkaa viikon sisällä. Sitä ennen käyn kuitenkin vielä hyppäyttämässä savolaisia irkun tahtiin ja yritän saada viimeisetkin kevätnäytökset valmiiksi. Edes päässäni. Yksi aamu herätessä suunnittelin tosi hyvän pätkän ja kaipailin hurjasti muistitikkua, jonka voisi työntää korvaan. Saisi suoran 3D-esityksen tallennettua, voisi sen sitten kaivella esiin kun menee opettamaan.

Saman kuukauden sisällä kun valmistaisi vielä opiskelutkin niin sitten onkin jo valmis matkalle. Ei nyt maailman ympäri, mutta ehkä noin neljä eurooppalaista kaupunkia odottaa. Kaipailen jo hurjasti maailmalle ja niitä jotka siellä on. Jälleennäkemisen ilon kupliessa mielessä sukellan taas kirjoihini kuin R.G. konsanaan.

Matkalla itään

2009-04-14T20:25:00.006+03:00

Ostin vahingossa homeisia tulppaaneja ja olen itsekin vitamiittien tarpeessa. Viikonlopun pitkiltä bussimatkoilta saatu vilustus iski tänään tasan klo 14.21, kun kävelin kohti lounasta ja yhtäkkiä koko pää alkoi oireilla. Seurauksena opetin illalla juurikaan itse tanssimatta ja lienen joutuva harjoittamaan sitä loppuviikonkin, vaan onneksi on jo kevätnäytösaika. Jos esitykset olisi vielä vähän pitemmällä niin eihän open tarvisikaan kuin istua salin edessä ja huutaa että nyt ne nilkat ojennukseen niin kuin olis jo. Oppilaiden onneksi huutoakaan ei tosin taida ihan irrota. Mennään sitten kiltisti.

Pääsiäismatka rajan taakse herätti monenlaisia tunteita, mutta päällimmäisenä kuitenkin se, että listassani on jälleen yksi kaupunki jossa mieluusti elelisin vähän pitempäänkin. Kieli tuottaa vielä vähän hankaluuksia, mutta kirjainten osaaminen lienee jo alku. Viikonloppuna mukaan tarttui noin kolmekymmentä sanaa, reissun kohokohtina mm. laskun tilaaminen ravintolassa ja sijainnin kysyminen Eremitaasissa.

Paitsi että menetin sydämeni Pietarille, löysin matkalla palasen henkilökohtaista historiaani. Viipurin kaduilla leijuvat menneen loiston haamut nostivat tunteet pintaan, sen verran monta kertaa olen jo kuullut tarinoita evakkomatkasta. Alueilla, joilla asui ylpeitä, kansainvälisiä suomalaisia, pysähtyvät nyttemmin ostosseuramatkoillaan ylpeät, mutta uusjuntit (anteeksi vaan tämä poliittisesti epäkorrekti ja filosofisesti epäspesifi käsite) suomalaiset tasan kahdeksikymmeneksi minuutiksi juuri sinne, missä joku kauppapaikka on heitä varten auki, unohdettakoon mitkään muut intressit tästä elämästä ja matkustamisen merkityksestä. Vaan jokainen eläköön ja matkailkoon tavallaan; tämä filosofikaksikko otti reissunsa sen verta zenisti, että oli varsin onnellinen ihan koko matkasta.

Ortodoksikulttuuri teki ehkä isoimman vaikutuksen - oli jokseenkin juhlallista mennä pajunoksia kantavan joukon mukana pääsiäissunnuntaina huivit päässä kupolikirkkoon. Meinattiin tietysti kertaalleen jäädä suitsukkeita heiluttavien pappien jalkoihin, ja kerran meitä erehdyttiin luulemaan turisteiksi, mutta loppupeleissä voisi sanoa, että aika aidoista babushkoista mentiin.

Slaavilainen veri virtaa näissä suonissa, ei epäilystäkään, ja se kutsuu takaisin mitä pikimmiten. Yleisesti ottaen muutaman päivän matka onnistui lähinnä vain nostamaan kaukokaipuuta entisestään. Onneksi seuraavat kaupungit odottavat jo reilun kuukauden päässä.

Lopuksi palanen yhdestä kauneimpia Chydeniuksen sävellyksiä. Runossa tulee niin hyvin ilmi se, mikä gradunikin aiheen keskiössä on: ettemme koskaan unohtaisi mistä olemme tulleet.

Niin mandoliinin soitto makasiinin takaa
kuuluu taas, kun päivä
maillansa jo makaa.
Ilta heittää huntujaan,
mustan laivan tuntumaan
kaksi heinäsorsaa lipuu lahdelmaan.

Niin tarttui poppelien paksu tuoksu tukkaan,
oi ettet lähtis, ettei kaikki joutuis hukkaan.
Vielä palata jos voisi,
Monrepossa jälleen soisi
tuttu vaskiseitsikkomme, eikö niin?
(Ilpo Tiihonen: Viipurin tyttö)

Inhimillinen tekijä

2009-04-08T23:15:00.007+03:00

Vaikka jo pääsiäiset toivotinkin, on sittenkin vielä kirjoitettava pari riviä. On näet ihan oikea ajatus tällä kertaa.

Hehkutin parille ystävälle tuossa äsken, kuinka tänään taas tuntui hienolta tehdä työtäni, kuinka oppilaat oli kivoja ja tunnit meni hyvin ja kun sain ensimmäisellä tunnilla spontaania positiivista palautetta teini-ikäiseltä niin meni koko loppuilta sen myötä ihan lennossa.

Eilen taasen pohdittiin sitä, kun byrokraattiset tädit milloin missäkin toimistossa eivät tunnu olevan ollenkaan ihmisen asialla; että kun työttömän nuoren mielekkääseen tekemiseen saamista tärkeämpää on muka opettaa, ettei asiat nyt ihan niin helposti tässä maailmassa suju.

Näistä kahdesta teemasta yhteinen linkki löytynee taas jostain inhimillisen tekijän puolustuspuheesta, joita olen kyllä jo pitänyt. Asia kuitenkin kestänee uudelleenkäsittelyn. Miksi ihminen ei ole meille rakenteita tärkeämpi? Miksi spontaanin positiivisen palautteen antaminen on niin vaikeaa, asiasta mistä hyvänsä? Miksi yleensäkin on niin vaikea tehdä mitään hyvää tai ystävällistä yhtään kenellekään ihan noin niin kuin vain hyvästä tahdosta ja yhtäkkiä yllättäen? Miksi kyynisyys ja kaikentietävä "realistisuus" valtaavat alan oikeiden ihmisten asioilta?

Jotenkin löyhästi tähän liittyy sekin, kun nyt illalla ruispaloja fetajuustolla grillatessani kuuntelin Edelmannin Samulin virsilevyä. Mieleen tuli, kun pakkailin edellistä kotiani muuton alla ja yllättävältä taholta saadun ystävän kanssa istuttiin jutellen pitkälle iltaan. Sellaisia hetkiä on tietysti useinkin, mutta kuinka monesti tuleekaan kerrottua, kuinka ihmiset ympärillä on meille tärkeitä? Juuri tuolloin sillä oli lähes elintärkeä merkitys. Vaan osaisiko sitä enää myöhemmin kertoa toiselle jotain näin hyvää?

Siinä mielessä on myönnettävä, että on aika ihmeellinen levy, kun siihen liittyy myös toinen vastaava ihmissuhdepohdinto. Aina kun virsi Ystävä sä lapsien tulee, kuulen mielessäni edesmenneen mummoni. Siskon ristiäisvideolla muun suvun vaivautunut hyminä peittyy mummon kuuluvaan ääneen, kun tämä yhdessä papin kanssa kajauttaa tilaisuuden pakolliset virret. En myöhemmin tuntenut mummoa kovinkaan hyvin, vaikka hän lapsuudessani olikin paljon läsnä. Yhtenä päivänä kesken tiskauksen tajusin jotenkin sattuvan selvästi, ettei asiaa enää voi mitenkään paikata. Onneksi voi edes yrittää tehdä toisin muiden kohdalla.

Sen kai halusin sanoa. Mitä muuta parempaa tekemistä meillä voi olla kuin olla ihmisiä toisillemme?

Herra elämääni valvo,
etten harhaan vaeltaisi täällä
ohi ihmisten.

Herra auta aina,
etten ketään paina,
etten toisten taakkaa suuremmaksi tee.

Vierelläni kulje,
askeleeni ohjaa,
etten väisty milloin kutsut auttamaan.

Sydäntäni ohjaa,
anna minun Herra
armossasi kasvaa, olla ihminen.
(509)

Tänäkin pääsiäisenä etsimme suklaamunia bussista

2009-04-07T22:02:00.003+03:00

Se hetki, kun kaksi yhteiskuntafilosofia Keski-Suomen Ateenasta ylittää itärajan, lähestyy. Enää kaksi päivää, viimeiset opetukset ja viimeiset saksan läksyt, sitten voi keskittyä vielä kertaamaan aakkosia ja pakkaamaan passia ja hammasharjaa. Pääsiäisen aktiviteetteihin tulee kuulumaan balalaikka, ripaska ja samovaarikaupalla teetä, kaikki hienot ortodoksikirkot ja Tsaikovskin ja Dostojevskin haudat. Vähintään. J E I !

Jos sillä välin joku vaikka löytäisi tälle epähyödylliselle, lähes pelkkää tanssinopen ja ylioppilaspoliitikon työkokemusta omaavalle melkein valmiille yhteiskuntafilosofille paikan kesäksi, niin olis kiva. Voi sitten ystävällisesti palata asiaan loman jälkeen.

Riemuista pääsiäisjuhlaa itse kullekin!

Revitalised

2009-03-30T16:22:00.002+03:00

Junassa lauantaina pohdin, että miksi meidän pitää aina kuormittaa aivoja jollain intellektuellilla tekemisellä; MP3:n jäätyä kotiin olin ehtinyt jo hetken miettiä, onnistuisiko lukeminen yhtäaikaa neulomisen kanssa. Vaan ei kai edes treenatut aivot ihan loputtomiin jaksa. Testasin teoriaani käytännössä heti tuoreeltaan ja jo vain, ajatuslepo teki poimuille hyvää.

Vietin viime viikon lähes koomassa odotellen vain lauantaiaamua, kun kaikki olisi tehty ja istuisin junamatkalla kahdeksi päiväksi pois. Pariin lomapäivään tuli ladattua paljon odotuksia, mutta ne oli myös helppo täyttää, koska pääkaupunkilainen räntäsade, vähälle jääneet yöunet tai mikään muukaan pieni mahdollinen epämukavuustekijä ei voinut pilata viikonloppua poissa arjesta. Tuleva filosofi kera tulevan diplomi-insinöörin juoksi nilkat loskassa oopperaan, osti Akateemisesta alennuskirjoja, söi paljon aasialaisruokaa ja paransi maailmaa teen ja herkkujen äärellä aamukolmeen. Tuli myös muisteltua menneitä aikoja pikkukaupungin pikkuballeriinoina, opeteltua joogavenytyksiä, pohdittua kulttuuri- vartalo- ja ammatti-identiteettiä ja soitettua niitä kahta kitarasointua, jotka ulkoa muistan. Ei olleet ihan vireessä tosin, en minä eikä kitara, mutta se ei ollut kai päätarkoitus.

Jälkimmäinen osuus reissusta meni perhettä tavaten äärellä kalakeiton ja vanhempien matkakuvien. Lopputuloksena voisi kiteyttää, että tärkeintä kuitenkin on elämän sosiaalinen konteksti eikä mikään muu suoritus.

Näiden voimalla pääsiäiseen asti.

Brown-eyed girl

2009-03-21T10:00:00.003+02:00

"Oh Shphinx - this world is so crazy I can't see straight."
"Have your eyes been checked?"
"No. They've always been brown."

Kamut pompsahtavat sähköpostiini päivittäisenä annoksena ja kertovat jotain oleellista elämästä. Ehkä nyt löytyi syy omaankin ajoittaiseen maailmanahdistukseen.

Siskon kanssa saatiin äidiltä tummanruskeat silmät. Ne onkin meidän perheen naisten perintötimantit, koska äiti sai ne omalta äidiltään, joka oli ilmeisesti saanut edelleen omaltaan. Toisen puolen mummini epäilee usein, ettei niillä voi nähdä mitään. Me sen sijaan olemme ylpeitä oravasilmistä - mutta katkerasti paitsiossa, kun kaikissa suomalaisissa rakkauslauluissa lauletaan aina sinisistä. Vaan on näistä hassuja kohtaamisia irronnut. Eräältäkin isältä meni palikat sekaisin jäätelönostossa, kun myyjätyttö nousi tiskin takaa nappisilmineen. Ja tämä tarina on tosi.

Hei kysyn vaan, kuka voi jaksaa lauantaiaamuna, auringon paistaessa ja lintujen laulaessa alkaa kirjoittaa? Kaikki muu tekeminen vei taas liikaa aikaa kuluneella viikolla ja annan sen niin helposti myös tehdä näin. Tarvitsisin jonkun bunkkerin, tai ainakin vapautuksen muusta elämästä, jotta semma ikinä valmistuisi - eikä siitä silti olisi mitään takeita. Vaan ehkä voin syyttää ruskeita silmiä. Ei näillä voi tehdä muuta kuin seurata oravia omenapuussa.

R & R

2009-03-15T13:44:00.002+02:00

Ratatouille ja Rachmaninoff. Onneksi joku tässä maailmassa paikkaa silloin, kun muuten hajoaa pää. Kuinka KYPSÄ sitä silti voikaan joskus olla ihmisten vastuuttomuuteen ja ajattelemattomuuteen.

Tämä tilanne saattaisi vaatia jopa SK:ta. (Suklaakakku, naturellement.) Unohdettakoon, että sellaisen juuri eilisiltana väsäsimme ja lähes kulutimmekin, kera ihmekaksoseni. Teoria kuuluu kuitenkin: nyt kun kerta se suklaakirja taas eksyi käteen hyllyn uumenista, on sitä hyödynnettävä. Muutenhan se voi vaikka unohtua jälleen.

Das ist ja eine Überraschung, wir fliegen wirklich zusammen!

2009-03-08T21:34:00.003+02:00

Päätinpä sitten vastoin kaikkea järkeä ilmoittautua saksan neloskurssille, kun on jäänyt sitä vajaaksi saksan peruskurssini yliopistolla ja jos kerta tämä on ehkä mahdollisesti viimeinen kevääni täällä... Kaksi vuotta sitten opiskelin muutamassa kuukaudessa reilu puolet lukion oppimäärää vastaavat kurssit, käytin kieltä hiukkasen kesäreissulla enkä ole sen jälkeen aiheeseen palannut, mitä nyt joskus huvikseni lausahdellut ylläolevaa tai jotain muuta, se kun kivasti kielellä sorahtaa. Toukokuista Itävallan-reissua odotellessa ja ihan vaan aamujani aktivoidakseni aion sitten istua seuraavat viikot kolme aamua kerrallaan arvailemassa jälleen die das vai der ja muistelemassa miten se adjektiivien taivutuskaavio meni. Just nyt ei paljon lohduta vaikka joskus kurssit meni hyvinkin, kun oli aloitettava kertaus ihan tuolta alkeista. Luotan kielipäähän ja -korvaan kuitenkin sokeasti, kyllä se sieltä tulee. Jossain kohtaa.

Kehitin tänään ihan sattumoisin, perheelleni tyypillisen lennokkaan pohdinnan tuoksinnassa, psykofilosofisen teorian mielen ja maailman suhteesta. Sen nimi on kielivapaa keskuspersoonallisuus. (Äiti epäili, että se sijaitsee vatsassa.)

Sen toinen nimi on laiskuus löytää vastaavaa sanaa sillä hetkellä käytetyllä kielellä, kun joku muunkielinen sana tulee ensiksi mieleen. Mutta, olen sitä mieltä, että ihan kaikelle vaan ei ole käännöstä joka kielelle, ja jos kielen sisäistää tarpeeksi hyvin, ei sitä tarvitse enää kääntää. Silloin iskee kielivapaa keskuspersoonallisuus, joka rentoutumisen hetkellä tuottaa juuri sitä kieltä, millä mikin asiayhteys tai yksittäinen asia parhaiten tulee ilmaistuksi. Jos siis ihminen osaisi vaikkapa pariakymmentä kieltä tarpeeksi sisäistetysti, olisi maailma tälle kertakaikkiaan rikkaampi ja moniulotteisempi paikka kuin meille muille. Siinäpä tälle perfektionistille projektia hetkeksi.

Kiitos viimeaikaisten pitkien treenipäivien, alaselkä ja vasen hartia ovat jumissa. Eikä ihan niin jumissa kuin joskus kun joku vaan menee jumiin kun istuu koneella liikaa vaan jumissa niin kuin että kohta ei tee mieli liikkua enää ollenkaan. Sillä se lähtee millä on tullut, sanomma piireissä. Siispä huomenna taas.

A Random Monday Thought

2009-03-02T14:39:00.003+02:00

And here I sit, in the corner of my kitchen, trying to force myself to write at least one the obligatory written things I've got under work. Instead I easily drift to the Internet, reading the internationalisation strategy for HEI's in Finland or finding out what means cyanopsia (it's the condition when you see everything in blue). Sometimes I wonder if a person can have an actual medical disorder that causes the urge to find random information about everything in this world and therefore be unable to concentrate on the things she would be suppoused to. If this exists, I am pretty sure I have it. I tried to avoid the disorienting atmosphere of my room by travelling with my laptop down the hall to the kitchen, but the effects of the transformation are fairly minor.

But alas and behold: I've got tea and chocolate in front of me (insert here a happy face). Never mind the chocolate/sweet treats fast. Tomorrow is always a good day to begin.

Snow

2009-02-26T23:43:00.004+02:00

This is exactly the kind of an evening when I wouldn't live anywhere else, exactly the kind of an evening when I love my home town and country dearly. I just returned home walking on the lake, a big lake in the heart of the city, on my way from my friend's place on the other shore. And it was a beautiful night, the kind of a pink cloudy sky of a Central Finnish winter night, city lights spotting brightly the shores and a light silent snow falling around and over me, and me, alone and small and yet safe in the middle of my town, finding my pathway across the lake that has turned into a vast snowy field. The open sky above me reminded of my solitary walks and runs and bicycle trips in the midst of the endless fields in Ostrobothnia - something like this you rarely come to meet in my hilly and foresty part of Finland. And I felt freedom and comfort and somehow even longing, walking my way on the ice, and after that up the hill I live on, and through my beloved campus that once seemed too big and important to handle and now is a home. Since it occured to me this might well be my last winter in here, next year this time I might well be anywhere else in the world. Or I might not, but it is possible, and the time I leave, I am somehow sure I won't return to stay anymore. And to be honest it's ok, but I cannot help feeling sadness, too. Even though my time in this town has been contradictory and is full of memories many of which make me just sad nowadays, I have also grown to love it over the years. What can I do, I am helplessly nostalgic. And then I come to think how there is so much more to the life to see, so much more to the world to be done and I am ready for it... Today I was listening to Katie Melua since a very long time, and this song was playing in my head while I wandered on the ice. I was playing it on my piano at home last weekend, too, and there is something in it that says everything is going to be ok. Here's just one of the verses, other parts are a little more melancholic and tonight I don't want to be melancholic at all. Actually, I have decided to try and avoid the feeling in general. Instead, I am going to stick and believe in good, more than ever. Sure there are many signs this world is not going so good right now, but of course, I'm a rebel.

Bright before me the signs implore me:
Help the needy and show them the way.
Human kindness is overflowing,
and I think it's going to rain today.

Mikä riittäisi?

2009-02-25T16:57:00.005+02:00

Facebook täyttää maailmamme tällä hetkellä loputtomin kysymyskaavakkein, joiden ilona on paljastaa lähimmälle kahdellesadalle ystävällemme, millä autolla olemme ajaneet viimeksi (no isän Nissanilla ja siitäkin on jo reilusti pari vuotta varmaan). Joskus tietysti jotain vähän radikaalimpaakin. Toistaiseksi olen pysynyt kyselyistä itse erossa, vaikka kavereiden sellaisia onkin tullut luettua. Pieni narsisti meissä kaikissa varmaan hykertelee onnessaan, kun saa oikein luvan kanssa kertoa muille elämästään, iloistaan ja suruistaan. Niinhän saa tietenkin tehdä jos haluaa. Surullista on vaan, ettei tuo tarve täyty enää luonnollista reittiä, oikeille ja eläville ystäville kertomalla. Vai täyttyykö se enää ikinä? Riittääkö enää mikään? Kohusalarakkaat epäilevät: saattaa olla ettei.

Riittääkö yliopistokoulutuksen tuoma tieto meille, oli kiihtymystä herättänyt kysymys tänään lounaalla filosofikollegoiden kesken. Luennon jälkimainingeissa purimme ulos huonoa omaatuntoamme, kun kukaan meistä ei vieläkään ole lukenut Hegelin Hengen fenomenologiaa saati Kantin Puhtaan järjen kritiikkiä. Jälkimmäiseen aion kai tarttua vielä tänä keväänä, mutta onhan tuo Hegelkin ollut väistämättömän tuntuinen painajainen koko opiskeluajan. Kysymys tietenkin kuuluu, kuinka paljon sen lukemisesta sitten oikeasti kostumme, vai onko se vain yksi brassailun aihe lisää luennoille, joilla kaikenlukeneet tutkijat puistelevat päätään, kun käsiä ei nouse klassikoiden kohdalla.

Välillä uhkaa iskeä paniikki, kun tajuaa, että gradu on työn alla ja pakolliset kurssit käyty, että enää tulen oppimaan lisää vain aiheestani, mutta en juurikaan pakotetuksi tarttumaan noihin nämä kaikki vuodet yllämme häälyneisiin opuksiin. Entä jos valmistun maisteriksi filosofia pääaineenani, lukematta koskaan Hegeliä, tai Kantia, tai Heideggeria, tai Kierkegaardin Päättävää epätieteellistä jäkikirjoitusta? Eikä sillä, ettenkö tietäisi noista kaikista jonkin verran, joistain paljonkin, siksihän meillä luennot on, mutta kai nyt koulutettu filosofi on itse kirjansa lukenut. Opiskelukaveri epäili, että minulla on "fiksun ja koulutetun nuoren naisen syndrooma". Mikään asiantuntemus ei riitä standardeilleni, enkä uskalla vieläkään tunnustaa "lukeneeni enemmän" Benjaminia, vaikka olen aiheesta kandin työn ja yhden laviseminaarin tehnyt. Sen sijaan monet mieshenkilöt kanssaopiskelijat sanovat kevyesti lukeneensa sen ja senkin suurklassikon, vaikka vain olisivat selailleet läpi tenttiä varten. Luin minäkin Wittgensteinin Tractatuksen jo lukioaikana, ihan vaan huvikseni, kun sattui kotikaupungin kirjastosta löytymään. Eri asia on, paljonko lukemastaan on ymmärtänyt. Minähän en feministi ole, mutta jotain mätää tässä silti kai on.

Filosofi on nyt vähän väsynyt. Kertokoon vastauksia, ken tietää. Minut kun on koulutettu vain kysymään lisää.

Iltapaloja

2009-02-17T23:31:00.004+02:00

Päivä on mennyt aika mukavasti ensin aamutreeneissä, sitten aatteenpalossa & Reilu yliopisto -suunnitelmissa ja ilta opetusten jälkeen opiskelijaseurakunnassa pitkästä aikaa, jossa sai kaikenlaista hyvää ravintoa ja näki vielä bonuksena kavereitakin. Nyt fiilistelen Afrikka -haaveita Löytyn kera. Jos jollain miehellä on taito laulaa käheästi sydämestä kitaran tahtiin, niin tällä. Ja tietysti all time favourite Leppilammella. Jotenkin vain mies ja kitara vetoaa aina ihan kympillä. Ei sillä että koskaan tätäkään sanontaa käyttäisin, mutta nyt kun on väsy niin ajattelin.

Tai Afrikka ja Afrikka, voisin mennä sinne, tai jonnekin muuallekin vain. On ollut niin valtava aatteenpalo taas päällä, ettei mitään rajaa, ja mihin ihmeeseen sitä täällä käyttäisi, paitsi erinäisiin yrityksiin ylioppilaskunnassa, mitkä alkaa olla jo aika samantekeviä. Jos idealismilla ei ole mitään sijaa opiskelijapoliitikassa, niin jossain kohtaa vaan tulee raja kun ei enää jaksakaan puhua järkeä niille, jotka tekevät päätökset. Asia on taas niin ajankohtainen täällä ja kaikkialla, mielenosoitukset ja aktivismikokoukset kuohuttaa varmasti pikkupoliitikkojen kabinetteja, kun ei osata tehdä yhteistyötä ei puolin eikä toisin ja mulla ei oikeasti ole enää mitään sanottavaa tähän, ei ainakaan enää tämän päivän vaahtoamisten jälkeen. Ei tässä tarvita aktivismia Ranskan vallankumouksen mittakaavalla tai edes 1968 malliin, kun vaan olisi edes jokin periaate ohjaamassa toimintaa siellä, missä pystytään vaikuttamaan. Ja tottakai, kuuluihan sitä itsekin sisäpiiriin ihan vähän aikaa sitten, ja juuri siksi ehkä voinkin kritisoida. Enkä minä edes omaa ylioppilaskuntaani oliona sinänsä kritisoi, jos jotakuta se ahdistaa, vaan ihan koko liikkeeltä toivoisin jotain muuta. Esimerkiksi liikettä ylipäänsä. Painaahan se vastuu, ja uskottavuuskin olisi kiva säilyttää, mutta ei se saisi sammuttaa paloa.

Ernst Bloch totesi, että jos vain voisi yhdistää vanhan miehen tiedon ja nuoren miehen intohimon, niin paljon saataisiin aikaan. Jos nuorella miehellä ei ole enää intohimoa, niin kenellä sitten? Kysynpähän vaan.

Kuunnelkaa Löyttyä.

Iltaisin itseäni alavalinnasta onnitellen

2009-02-12T22:01:00.004+02:00

"Syllogismi on päätelmä, jossa joistakin asetetuista välttämättä seuraa jotakin muuta kuin ne, koska ne ovat nämä."

Näitä huomiseksi. Tai ehkä jotakin muuta, koska ne ovat nämä.
Mistä senkin sitten tietäisi.

Epoque glaciaire, rooibos citronnelle & orange.

2009-02-09T11:49:00.005+02:00

Kaiken tämän kansainvälisen maailmanangstin jälkeen aion rauhoittua, ja kirjoittaa muutamia totuuksia kotimaan kielellä.

***

On mahtavaa, kun sataa lunta ylettömiä määriä.

On myös mahtavaa, kun on kiva koti, jossa viihtyy katselemassa lumimyrskyä, teemuki kädessä viettämässä kohtalaisen vapaata päivää.

Oikeastaan maanantait pitäisi olla aina vapaita. Siihen olen elämässä pyrkinyt.

Maailman pitäisi parantaa itse itsensä, niin selviäisi joskus ennen kolmea nukkumaan. Toisaalta, parhaiten se paranee juuri yöaikaan, kun on ihan just menossa harjaamaan hampaita.

Päätettiin naapurin saunassa eilen yksimielisesti, että aloitamme kulttuurin, jossa naiset tekevät saunatapaamisissa kaikki päätökset.

Soitin mummille. Mummit odottavat soittoamme.

***

Seuraavaksi etsin harjoittelupaikan ja juon lisää teetä.

That's me in the corner, that's me in the spotlight

2009-02-07T18:13:00.003+02:00

Sometimes I wonder if there is an inbuilt mechanism that prevents me being completely happy. And not just me, but the whole generation I've grown within. Sometimes I wonder if we were grown into a world too real too soon - maybe that causes all the sad news every now and then. We were already cynical at the age of ten, maybe even in kindergarten we were never so naive as our ancestors were. We are too scared to be happy since it's not very probable in this world it would last very long. And we are scared to feel too much at home somewhere since it's not very probable that would last very long, either. Along the history, when the lackings were more concrete like food or heating or other material goods, they were easier to confront. Now we are materially more than well, but metaphysically not so. A constant fear of an unknown that cannot be concretisized does not do good. It makes us unsettled, incapable to commit, unsure of ourselves and our place in this world. It makes us too scared to just live, love and work, like they used to. It makes us search for new limits, new beliefs, new truths that would give us better answers. That would give us any answers for that matter.

I had my exam on International Relations yesterday evening, hence the melancholic transworld thoughts. For someone like me the topics in this field of study are more addicting than chocolate.

In spite of my save the world -attitude, today I've had a great, obligation free Saturday with a good friend. After eating too much good food and dessert I ended up watching old music videos. Sometimes I've got a strong need to feel I'm part of the chain of generations, a piece in the human history, however chaotic it has been and yet will be. I've already got my own memories relating to these musics, just like my predecessors got theirs, too, and I wish someday my kids will have their own ones. Once again my life would be reducable to a good sequence-rich CD collection. Music just is that good.

Listen to Wild World by Cat Stevens and Losing My Religion by R.E.M. In the meanwhile I'm off to the second to last opera performance.

Word-lover frustrations

2009-02-03T11:18:00.004+02:00

Sometimes words feel totally unnecessary, even grotesque and frustrating. I started my morning by listening to a youtube video of Vladimir Horowitz playing the great Rachmaninoff 3rd piano concerto. Watching this old gentleman sitting by his piano, his long fingers flying above the keys faster than an eye could catch, knowing he played this same concerto as just a 16-year-old when graduating from conservatory, thinking of what might be going on in his mind now, more than 60 years afterwards, still sitting in front of his piano, still finding those same melodies from the keyboard, I couldn't help but feeling words could never describe any of that. Sometimes I wish we could survive with a little less words.

As a writer, as a philosopher, as a student, however, I am stuck with words. Next article in a row waiting.

And what's so good about goodbyes

2009-01-31T23:50:00.002+02:00

I'm so not going to go on about how I hate saying goodbyes since it's such an old news in this blog, but I do hate it. Just for the record, and I feel so lost now without my friend, sister, flatmate who was here all year and now is on her way to the world out there. And I'm happy for her and things change, life goes on, bla bla bla, I know this, I did it already a few times I tell you, but the bottom line here is partings don't stop hurting when we have found someone we feel good with, can share thoughts and life and good and bad and to be honest it doesn't happen all that often we could just spare them all away, does it?

Really, generally thinking about life and people in it, we are so messy nowadays. In the old days, so they have made us believe, people had their families and circles tightly around them all their lives long. They didn't move about every year and brag about being independent and globally conscious and whatnot. It's me I am critizing so don't worry, I live and let live since it seems I've got no different future ahead of me in this sense. I cannot stay in place, at least not now, and many of my friends are the same. I don't care to ask for the reason for it anymore either, it must be somewhere in this world and time, in our up-bringing and culture, in the so called globalisation we have grown into... And some goodbyes are already so often said I survive better after them, but the first round always tears worse. And it should, too. Getting too used to goodbyes makes us cynical and that's what we want to avoid, right? Feeling sad because people we care for are not here makes us human. Who would like to have a friend who doesn't feel anything anyways?

I once wrote about the fact of going up and down too fast and how it makes life somewhat more complicated but also more real. I would not be anything else and yet I would sometimes like to take the place where emotions locate out and let it sink in for a while before replacing it back again. Not looking for the easy way round, but hey, the school things and other work don't wait for being human. Productivity and capitalist world, you know. We can't afford to stop anymore.

Anyway. Glass half full and stuff, after the goodbye there is always the next reunion, which would not exist in the first place without the goodbye. And thank God for friends and tea and crêpes au chocolat just two houses away.

All we need is...

2009-01-28T13:16:00.003+02:00

Humanity.

Outside my window there's a real life winter wonderland. I was ill last week and just watched this lovely scenery develop like a nature show on TV. I was happy not having to be staying in alone: since the general epidemic of cold also hit my flatmate, there was someone to compare the feeling in the morning with, drink litres of tea and juice and force ourselves to eat something (mostly ratatouille, the favourite self-made fast food). Getting slightly better later in the week made us creative: two language-addicts took Boggle to another level by allowing all the world languages in the game. This naturally resulted mixed lists of Japanese, German and Swedish, among others. And dude, what's with the 'tude? Yep, we watched just a tad tiny bit of Gilmore, too.

Today so far I have replied to some emails around the world, helped my exchange-leaving flatmate to move and eaten pancakes and fruit salad for breakfast. In reverse order, actually. I also read my favourite international news page in the morning and was struck by the unfairness of the world and the unknown paths of it once more and again. There was a girl, my age, university student, keeping a blog of her life and thoughts, considering normal stuff like rollerblading and computers, amongst that thoughts and criticism towards the political police system of her country. She was murdered by a contract killer a week ago, together with a known human rights lawyer. Not so far away from my own country, not at all actually. Less than hundred years later after gaining our independece I do have the freedom of word in so many senses and yet I am out of words in here... Why are we so out of words and action while we have all the possibilities to see and to hear?

This is exactly the reason why I pick up my international relations course readings considering human rights even more eagerly today. There is just no way the unfair version of this game is going to win.

18. tammikuuta

2009-01-18T12:17:00.003+02:00

Tänään on Nalle Puh -päivä, vuoden 18. päivä (jäljellä 347), sama jona filosofi Montesquieu syntyi ja Versaillesin rauhankokous alkoi. 18. tammikuuta on myös Sir Elwoodin hiljaisten värien yhdeksäs albumi ja päivä, jolloin röntgenlaite esiteltiin maailmalle.

Legenda kertoo, että 26 vuotta taaksepäin 18. tammikuuta oli talven lumimyrksyisin päivä. Kymmenen vuotta sitten samaisena päivänä eräs yläastelainen sai koulumatkaa kävellessään viestin kännykkäänsä tasan kello 8.32: "Onnea, nyt olet sweet sixteen!"

Tänä aamuna pannukakkuaamiaisella minulle esitettiin marakassien säestyksellä onnittelulaulu kolmella kielellä. Sittemmin olen leiponut täytekakkuja ja silittänyt lumihiutaleita.

Ei ole ihan itse keksitty idea käyttää allaolevaa synttärikappaleena, mutta minkäs teet, Jamie ehkä osui johonkin kirjoitellessaan näitä sanoja. Nostalgikko katselee vihdoin tulevaisuuteen: 364 uutta ja jännittävää päivää edessä. Ehkäpä tämä on se vuosi, kun valloitan maailman.

After years of expensive education,
a car full of books and anticipation,
I’m an expert on Shakespeare and that’s a hell of a lot
but the world don't need scholars as much as I thought.

Maybe I'll go travelling for a year,
finding myself or start a career.
I could work for the poor though I’m hungry for fame
we all seem so different but we're just the same.

Maybe I'll just fall in love that could solve it all,
philosophers say that that’s enough,
there surely must be more.

Love ain’t the answer nor is work,
the truth eludes me so much it hurts.
But I’m still having fun and I guess that's the key,
I'm a twenty something and I'll keep being me.

(Otteita Jamie Cullum: Twentysomething.)

La grève and some other aspects of my French week

2009-01-13T14:54:00.007+02:00

"First we strike, then we negotiate, then we strike again", my friend explained me the system of the French society when the third strike of my week there occured and I wondered aloud aren't they obliged to give out a warning first and take up negotiations. Well of course not, that's way too organized and unpassionate, so very Finnish indeed.

It wasn't so funny when my co-Finn in this circle of friends arrived to Paris, some days earlier than me and the train workers were on strike. My friends survived well since one of them was French, but the rest of the poor tourists taking the RER from Charles de Gaulle to the city of Paris were probably stroke too by their visit's shortness, when the train turned back from Gare du Nord and took them to the airport again. With no announcements, of course.

The comical aspect was more obvious one evening when we were watching TV and waiting for the national news broadcast. Finally we got the news, but it was from somewhere middle of nowhere, a place the French themselves didn't recognize, a regional news about how some road was being repaired again and a mayor of a small town proudly presenting the process. By the time of the weather forecast that was presented by no one we had figured out there must be a strike in the national television.

The third strike was on the morning of my leaving - the high school students. They were marching around the Bastille. "People here seem to like walking on streets", my friend concluded.

Once again I liked walking on the Parisian streets, too. Even though it was cold, colder than it had been so far in Finland either, and the wind was dry and almost arctic and there was even some snow, yet I liked the city more than ever. And I never get tired of being impressed by the breathe-taking grandness of Notre Dame cathedral, my favourite spot. We witnessed the Eiffel tower being frozen and most parks being closed due to the slippery ground. It was my first time there in the winter time and maybe it was the weather that made it even more home-like, this time Métros being the ones in which to seek for warmth instead of to escape from due to the suffocating hotness in July. And the music of Métro announcements that bring memories of European railway stations in summer...

And apparently, I look like a French. I was waiting on the top of Métro stairs on Boulevard Saint Michel, waiting for my friend when I was called by a young man speaking in French and probably looking for directions. To which I immediately responded that my French is not that good and actually I am not from here anyway. He seemed to forget the question while continuing insisting my French seemed perfectly well and that I actually had the style of a Parisienne. The conversation turned to English when my French finally met its borders (pretty fast, I assure you), and even though I tried to look down the stairs, hoping to see my friend coming up and saving me any second, she didn't show up just yet and the guy went on. He looked decent and nice but all those stories of not talking to strange men in Paris have stuck to my head well. (To be honest, I don't even know why.) Finally, assuring him kindly I did not want his email address and that I was about to leave soon so that there was not really time for him to take me for a coffee either he left, wishing me bon séjour. What did we learn? Don't know, except that I am such a Finn. (I tried to correct my subconscious fear of strangers today by starting a conversation with an apparent exchange student sitting opposite to me in a student restaurant. Worked well for both of us I guess, since it is probably always nicer to eat with someone than alone. However, I would never do that with another Finn. Why is that?)

And so a week went by, faster than ever since it's like that I guess: in a new and strange place days go slow but somewhere we enjoy and know our way time flies. And I returned, kind of numb to feel any sadness anymore of those goodbyes we've said so many times during these past years, luggage filled with teas from my favourite tea shop and books from my favourite English book shop and my mind settled more than ever to live in that city some day. In spite of the strikes and the almost impossible language and my sticking Finnishness I still find something familiar in the French culture that I enjoy so much and would like to know more of. Paris grows on you, I conclude.

Here we go again

2009-01-09T15:25:00.004+02:00

I'm back. So far I've spent approximately 80 to 90 % of the new year abroad, which feels kind of great. While the weeks will start going by, the number will, eventually and unfortunately, decrease. In the need of a new plan, eh? I'm glad to be back at home, in a sense, thinking of good friends and things I know and the unbelievable easiness of living in Finnish. But I once again miss my French friends unbearably, and the culture of the controversial but ever so lovely town I already begin to know so well. I do have some plans considering it but we will see what happens within the next few weeks. In the meanwhile I'll start my first Finnish week in 2009 by dancing, dancing, dancing.

And I do know what's going on in the world, but I just don't have words to say anything about it. Today I read the main newspaper where one of the stories was about four children, left to starve in some house in the middle of their dead mothers and other people while the soldiers just some 80 meters away knew what was going on. Well they were finally found and rescued as well as you can in those conditions but who knows how many more real life tragedies are going on right at this moment, while I dream of Paris and drink tea in my maybe cold but perfectly safe and comfortable home in this silent afternoon of white January. Sometimes I cannot bear what they say to be the guilty of a white man, or well, a woman, which was given to me when I was born, and that sometimes just paralyses me instead of pushing me into the real world where I could actually do something. Something real... My tendency is to read everything I can of the catastrophes going on and then feel the unbearable need to fly in and be in the middle of it. Why? To feel that I am DOING something concrete instead of turning to the culture pages. I believe I could bear sorrow and troubles and fear and bad things of all kinds well enough but only if I am doing someting for those who suffer from it without an option. It's the silence and being alone in my peace that depresses me, because then I have time to think. And sometimes thinking is, even for a philosopher, the last drop.

Anyway. The new year for me so far has been a good one, hope it's been the same for you. More about Paris and my thoughts in France maybe later.

Toivon, että suurilla, pienilläkin joulu lämpöinen ois.

2008-12-23T20:43:00.009+02:00

Kotona lumen valkoiseksi rauhoittamassa pikkukaupungissa, jota ympäröi jäätynyt Keitele ja lomalle kenties jo hiljenneet paperitehtaat. Kotona kotitalossa, joulutalossa suorastaan, kun kerran on numeroltaan 24 ja väriltään punainen. Koristelin kuusen siskon kanssa, ja suuntaan vielä kohta hellan ääreen laittamaan piparkakkutaloa kasaan sulalla sokerilla. Valtasin tavan mukaan alakerran takkahuoneen omakseni ja nyt vain odotan, että kierrokset alkaisivat vähitellen hiljetä, kun loma vihdoin oikeasti alkoi eilisiltana.

Olen ikäni ollut joulusta iloinen ja olen odottanut ja vaalinut sitä usein jo pitkään ennakkoon. Viime vuonna minulle valkeni, miksei sama innokas odotus koske ihan kaikkia. Tämäkin joulu on vielä omassa mielessä vähän hiljainen ja surullinen, mutta onhan sitä vuodessa ehtinyt jo hengittääkin taas ja alkaa ajatella uusia tuulia. Ja onneksi joulu kertoo elämän alkamisesta. Niin kauan kuin tuntee taas empatiaa ja alkaa nähdä mitä ympärillä tapahtuu, tietää että palaset kokoavat itseään. Eikä joulua tarvitse niinkään tehdä kuin vain olla ja ottaa vastaan. Sehän armossa ja elämässä ja kaikessa hyvässä hienointa onkin.

Nytpä suuntaan piparitalon harjannostajaisiin. Lämmintä ja rauhaisaa jouluiloa itse kullekin, missä olettekin.

"Amici! Andiamo!"

2008-12-17T21:29:00.005+02:00

Päivä alkoi ja loppui oopperalla: aamulla ensimmäisenä pukusovitus ja illalla viimeisenä ensimmäiset treenit teatterin lavalla. Näyttämöstä ja lavasteista tuli lisäfiiliksiä motivaatiopulaan ja koko iltapäivän päällä ollut väsynyt ärtymyskin loppui, kun työt meni kunnialla ja vihdoin ja viimein pääsi kotiin tänäänkin. Päivän saldohan oli lähinnä tanssimista aamuin illoin ja ystäviä, jouluostoksia ja neulomista, mutta kun yksi kirjoitustyö on vielä huomenna edessä, ja kaiken kaikkiaan tekemisiä sinne sun tänne on tiedossa ihan tappiin asti, ei tässä mitenkään rennosti voi vielä ottaa. Minullehan valkeni koko joulun tulo vasta tänään, ja nyt kun se on tiedostettu, ei oikein millään jaksaisi suunnata enää ajatuksiaan mihinkään järkevään. Sen sijaan voin hyvinkin käyttää tunnin verran siihen, että asettelen (ehkä yhtä ainoaa) joulukoristettani ympäri kämppää. TÄTÄ kutsutaan selviytymisvaistoksi. Ei vaan viitsi stressata kun voi sen sijaan syödä suklaata ja jatkaa sitten elämää.

Ontologisten kellojen kumahtelua ja Ungleichzeitigkeit, siinä filosofin keskiviikko. On se mahtavaa, kun on niin hienoja ihmisiä tässä maailmassa ja luntakin vielä maassa. Viikko vielä ja on joulu - ja toinen viikko ja on jo ihan kohta taas Pariisi. Hip ja hei. Nyt lähden hämmentämään puuroa.

The Silent Nation

2008-12-11T15:23:00.003+02:00

There is a kind of a national joke - the nation that remains silent in two languages. That's my nation of course, us smart, friendly and bilingual (or actually more in many cases) but slightly sullen Finns. Well I tell you what, as a result of looking for material to my essay for the course about Russian society, history and politics I ended up on website run by the CIA: "The World Factbook". There are facts and figures of all states in the world and I could not resist checking out what they say about Finland.

One of the figures was 6 080 000. Guess what that stands for? The number of mobile phones in this country. Population of 5 244 749 owns more than 6 million mobile phones. That's the Silent Nation alright.

Back to the Russian neighbours.

Kolmas luukku.

2008-12-03T17:04:00.005+02:00

Nyt olen sitten seminaarissa opponoitu ja valmis jatkamaan Benjaminin kanssa eteenpäin. Into olisi kova, ja kahden opponenttini kanssa keskustelu herätti paljon uusia ajatuksia joita haluaisin jatkaa heti pohtimaan. Sen sijaan seuraavan vuoronumeron varasi jo kauan sitten kansantaloustieteen tentti "käyrä piirretään yleensä origon suhteen konkaaviksi" ja sitten jo jonottaakin pari kivaa esseetä kulttuurienvälisistä asioista, lähinnä idässä. Pikkujoulujakin olisi ihan kiitettävä määrä ja sosiaalinen elämähän on hurjan tärkeää näinä verkostoitumisen kulta-aikoina. (Hah, te - toivottavasti - ymmärsitte sarkasmin. Oikeasti ystäviä näkee aivan liian vähän näinä opintopistekertymien kulta-aikoina ja sitäpaitsi siitä kun olen viime kerran tanssinut Ilokiven lattiat tasaisiksi on ihan liian kauan...)

Vaan mikä olisikaan parempaa kuin liian laiha mustikkasoppa sinisestä Taika-mukista? No tietenkin se, että joku hyvä ihminen nyt äkkiä suunnittelisi loppuun sen absurdin koreografian, joka jossain mielikuvituksellisessa hetkessä piti inspiroida oppilailleni. Kysyn vaan että miksei luova hulluus kanna koskaan tanssin loppuun asti, sitä kun joutuu yleensä heti ekan minuutin jälkeen ihan kunnolla töihin. Älytöntä.

Geenimutaatiokurkkua ja unen maku

2008-11-27T15:38:00.002+02:00

Joinain päivinä väsymys ei lopu ollenkaan, vaan illalla menee nukkumaan samassa tilassa kuin oli aamulla herätessä. Tänään olen istunut opiskelijaedustajana kv-työryhmässä (jäänne hallitusajoiltani), sitten seminaarissa, lounastanut kera kanssafilosofien ("mitä oikeastaan on yksisarvinen ajattelu?") ja käynyt sovittamassa oopperaan tulevaa esiintymispukuani, joka oli... mielenkiintoinen. Avainsanat lienevät kolmimetrinen laahus ja rintapanssari. Sitten kun vihdoin saisi (ja pitäisi) paneutua gradua koskevaan seminaarityöhön, suussa maistuu uni ja päässä kans ja ainoa avainsana on facebook.

Teinpä siis piristykseksi ruisleipiä ja pohdin nyt vaan, mitä noille kurkuille on tehty, kun niissä ei ole keskellä siemeniä lainkaan.

Päässä soi Pikkuoravien joululaulu (saan kai sitten lennokin) ja ystävä soitti juuri oikealla hetkellä mukaan kirpparille. Ei kuule Benjamin välillä on pakko myös elää vaan ja antaa historiankuvien välähdellä omia aikojaan.

Twentysomething

2008-11-24T14:21:00.028+02:00

Mikä riemu, kun jaksoin vihdoin kävellä Laajavuoren "lähipostiini" ja hakea tilaamani kirjat, joita en ollut vastaanottamassa viime viikolla, kun posteljooni olisi ne kotiovelle tuonut. Nyt olen viimeinkin onnellinen Walter Benjamin -kokoelman kasvattaja (jopa Arcades Project - tunsin villiä ylpeyttä kun avasin muovit sen ympäriltä) ja into graduani kohtaan kasvaa. Kunpa voisi vain upota sohvalle lukemaan näitä ilman mitään muita velvollisuuksia.

Ikkunani edessä puussa roikkuvat lumihuppuiset pakasteomenat ja sininen hetki hiipii aina vaan aikaisemmin kampuksen ylle. Lavisemman kirjoittamista on tänään säestäneet The Swell Season ja tulevaisuuspohdinnat. Twentysomething on hyvä mutta outo ikä ja aina on vaan yhtä hukassa. Sitä totesin useammankin ystävän kanssa, joita tapasin viime viikonloppuna. Toisaalta eihän tarvitse elää kuin päivä kerrallaan, mutta välillä on pakko miettiä pitemmällekin. Kun alkaa olla loppuunkoulutettu, on tie eteenpäin ensi kerran elämässä ihan auki. Ota siitä sitten kiinni ja lähde ohjaamaan.

Take this sinking boat
and point it home
we've still got time.
Raise your hopefull voice
you have a choice
you've made it now.

Falling slowly
sing your melody
I'll sing along.
(The Swell Season)

Aatteen hiiliä (=kytee kytee, mutta latauksen tarpeessa)

2008-11-23T00:55:00.004+02:00

Jopa oli reissu. Nimittäin SYL:n liittarireissu, elämäni toinen ja todennäköisesti viimeinen. Lähimmän reilun 40 tunnin sisällä olen nukkunut noin 6, istunut kokouksissa ja työryhmissä noin 21, ja bussissa noin 8. Näin sentään myös vanhoja kavereita, juttelin kivojen ihmisten kanssa ja ahdistelin idealistina. Vähän ehkä myös vaikutin ja lobbasin, kuuntelin kun muut pätivät ja pohdin kykenenkö radikaaliin ratkaisuuni lopettaa kaikki tämä toiminta seinään uuden vuoden tullen. Paluumatkalla kanssajyyrä kutsui superjyyräksi (tai jotain sinnepäin) ja se lämmitti sydäntä. Intohimoa olisi jatkaa vaan kun ei ole enää oikein foorumia. Tahtoisin yhä vaikuttaa y-liikkeen kv-kentällä (en ikinä oikeasti käytä tätä jargonia - taisin mönjääntyä liittarissa - ja pahoittelen sisäpiirivitsejä, joita ymmärtävät ei ehkä edes lue blogiani) ja kehyssäkin, tahtoisin olla mukana kehittämässä asioita ja ajatuksia, joihin olen päässyt sisään ja jo hiukan vaikuttanutkin, ja tahtoisin oppia lisää, tehdä töitä siellä, minne tunnen paloa. Vaan mitä tehdä palolla ilman mahdollisuuksia polttaa sitä?

Kävi omalle palolle miten sitten kävi, olen ylpeä ja iloinen kun kaveri - ja toinen kanssajyyrä - pääsi eteenpäin jatkamaan omalla palollaan entistä isommilla foorumeilla. En ole sitä vain koska hän on ystäväni ja pääsi sinne, vaan koska hän oikeasti vakuutti minut ja monet muut sillä, että tietää mitä tekee. Kaikilla meistä on opittavaa joka paikalle, eikä mihinkään tehtävään ole täysin valmis ennen kuin on sen jo tehnyt, mutta jos edellytykset ovat kunnossa, tulos on todennäköisesti onnistunut.

Liittari-ilmassa paloi kaikenlaista ja kierrosten hidastamiseen menee taas hetki. Niin, iloinen olen myös erävoitosta oman järjen käytölle ja reilummalle pelille, vaikkakin suhtaudun varovaisesti politiikan käytäntöjen uusiutumiskykyihin. Positiiviselle vallankumoukselle on aina tilaa.

Nyt voisi olla aika nukkua vaikka parin vuorokauden edestä.

Lepopäivä

2008-11-14T15:34:00.005+02:00

Tarvitsisin pesän, takkatulen ja villasukkia. Liika väsymys vie vain huonoille teille, jos aatteenpalolla latautunut keskustelu ystävän kanssa johtaa lähes riitaan. Viikonlopuksi aion hautautua kotisohville lukemaan teemuki kädessä. Tehkää te samoin - tai mikä ikinä sitten itsekullekin tekeekään hyvää. Ihminen tarvitsee toisinaan lepoa ja huolenpitoa, muuten ei tule mistään mitään.

Odotettavissa: hiljaa leijaa maahan hiutaleet

2008-11-12T10:13:00.004+02:00

Pitkälle iltaan venyvissä päivissä on toisinaan se etu, etteivät ne aina ala aikaisin aamulla. Silloin voi sytytellä ikkunalaudalle tuikkuja, kuunnella joululevyjä etuajassa ja sommitella absurdin taiteellisia jääkaappirunoja teenjuonnin ohessa.

Odotan lunta. Sen sijaan sataa vettä ties monettako päivää. Kaiken huipuksi sen jälkeen kun avasin taannoisessa pääkaupunkiseutulaisessa syysmyrskyssä vaurioituneen sympaattisen sateenvarjoni eilen, se ei ole mennyt kiinni ollenkaan. Oppii ihan eri tavalla arvostamaan kasautumismekanismia, kun luovii kokonaisen varjon kanssa luennoille, lounastamaan ja kirjaston tietokoneluokkaan. Vaan en suostu heittämään ruskeaa pienistä koirista tarinoita kertovaa varjoani pois ennen kuin olen totaalisen vakuuttunut, ettei siitä enää tule mitään. Ostin sen ennen vaihtoonlähtöä ja se on ollut uskollinen seuralainen niin Pohjois-Amerikan, Keski-Euroopan että kotimaankin sateissa. Niinpä siitä tulikin nyt residenssimme virallinen Rubiikin kuutio, jota vuorotellen yritetään saada takaisin kokoon.

Odotan myös joulua jo. Ennen sitä pitäisi tosin valmistaa kolmattakymmentä opintopistettä loppuun, mikä on aika iso kasa esseitä. Viime yönä näin ehkä noin kymmentä unta ja niistä yhdessä oli jo joululoma, enkä ollut ehtinyt tehdä mitään kursseistani valmiiksi. Siinä mielessä marraskuuhun herääminen oli ihan positiivista.

Karkasin eilen tylsääkin tylsemmältä luennolta jo 1/3 jälkeen ja nyt mietin, mitä siihenkin esseeseen voi kirjoittaa, kun toistaiseksi sisältö etukäteen odotetusta kiinnostavasta kurssista on jäänyt aika nollaan. Tavallaan kävi kyllä sääliksi luennoitsijaa, joka ilmeisestikin yrittää parhaansa, mutta tuloksena on silti karkailevia akateemista vapauttaan hyödyntäviä opiskelijoita.

Onneksi tällä välin voi kuitenkin kirjoittaa vaikka ranskan esitelmää Eiffel-tornista, tutkielmaa kulttuurienvälisestä psykologiasta ja gradun sisältöjä juutalais-marxistisesta poliittisesta historiasta. Jos ei tällä koulutuksella synny yleissivistystä niin sitten ei enää millään.

We have dreams

2008-11-05T15:53:00.003+02:00

And sometimes they even may come true, be it decades later but still. Something good about this world today: Obama won the election, and the November sunshine from clear blue sky.

Now, back to Walter Benjamin and his Arcades Project.

Got to stay tuned...

2008-11-04T16:59:00.008+02:00

...or else. Related to the world and the view and the world view of today's people in this society. Dare to slow down and you'll drop or at least stop being in in anything. And what work to get back to it, better hang in there, with toes and nails and teeth and all.

***

After lunch today I spent three hours listening to a lecture about the administrative history of Russia, all the way from Medieval times to the Soviet Union. It was very rich in figures and crowded with detailed descriptions of numerous emperors and their reforms to the system, with all of those different departments and collegia and cabinets and what not. More interesting than the figures I found the little background stories behind: the one who killed his own son not to make him the new tsar, or the one who killed his father but was later killed himself by his son and then on the top of them all the German princess who killed the husband, who in the first place made her have anything to do with this country anyway. To summarize, there was awful lots of killing in that family line. But then again that was centuries ago, the dark middle ages and so on, no?

As the lecturer went on about his detailed historical material I started thinking about the politics and administrative systems of nowaday states. Aren't we now much more civilized? For sure we don't have anymore sons killing their fathers and brothers their brothers just to gain the power? Neither there surely are no sovereign absolute emperors and kings and presidents who have the ultimate saying on their people's issues? Give me a break.

By the end of the lecture I was once more convinced the world and the people in it have changed as much as the blue sky over all these centuries. We believe we are wiser but no, we are just more crowded, busier, more technical, more willing to believe in our own superpowers and capabilities that are as transparent as our fine powerpoint slides in the air. We are still human, flesh and blood and strong feelings, loving and hating and working and the overall IQ has probably not altered much from the Medievals, if not downwards what with all these readymade lives we've got ourselves.

Once again I ended up with believing in not money, not power, not politics and not economy but pure humanity for one and for all. Everything else seems to make us fatal enemies to each others.

Something new

2008-11-02T22:27:00.004+02:00

I have been wondering why people keep several blogs at the same time and thought one is enough for me, if not even too much. However, now I wanted to try something else, for as long as I feel like it. Like said before, I tend and like to keep my dancing life separate from my other life, in the means of talking about it. I was trained well enough at primary school not to talk about my hobby then and even though later on I got some real friends outside dance classes I was and still am taken by surprise whenever they show genuine interest to my dancing stuff. Anyway, I felt like creating a separate area for dancing thoughts, where I don't have to think whether or not it is of any interest to any of my readers to hear again about a muscle in pain or a bad day in front of the mirror. Also I so well know there are lots of people who live the same life, though, and maybe they will find me there but not here. And because I write so much about my different thoughts in this forum, I just cannot help it anymore not to write about dance from time to time as well, especially now that it seems it's making its way back to the core centre of my life from different directions at once.

Alors, hereby I present My Jigging Life. Take a look if you're interested, and if not, the Thoughts stay the same here anyways.

Nappar inte (att studera)

2008-10-28T14:35:00.003+03:00

Sanomattakin on selvää, etten ole prinsessa. Sen sijaan olen tavallinen tyttö, joka pienenä leikki siskonsa kanssa prinsessoja, jotka halusivat oikeasti olla tavallisia tyttöjä. Tosin oli meilläkin mielikuvituksesta huolimatta jalat maassa. Prinsessoja enemmän leikimme kirjanpitäjiä.

Vaalit on sitten ohi ja rauha maassa. Ehkä. Seuraavana keskitytään taas ylioppilaspolitiikkaan, kun ensi vuoden hallitushaastattelut ja SYL:n liittokokous kolkuttavat ovella. Och hur mycket nappar det? (=Paljonko nappaa?) No jonkin verran vielä tällä kierroksella. Olkoon se kuitenkin viimeinen.

Viikonloppu pääkaupungissa meni taas näkemättä itse pääkaupunkia. Tai ei, ratikan ikkunasta lauantai-iltana sain silmäyksen valkoisena hohtavasta Tuomiokirkosta, kun reitti rautatieasemalle kiersi Senaatintorin kautta. Sen sijaan ihan tarpeekseni sain julkisista ja välimatkoista, kun sunnuntain syysmyrskyssä hajotin pienen sympaattisen sateenvarjoni luoviessani märkänä ja aina uudestaan vähän eksyksissä Itä-Helsingin metron varrella treeneihin ja sieltä pois. Siinä rytäkässä fyysinen hyvinvointi meni lopulta ohi henkisen ja kirjamessut, joita olin jo pari viikkoa haaveillut sunnuntai-iltapäivän ohjelmaani jäivät väliin. Vuorokauden sisällä tehtyjen lähes kymmenen treenitunnin jälkeen ja likomärkien kenkien kanssa oli sittenkin paljon kivempi suunnata junaa odotellessa siskon luo valmiiseen ruokapöytään ja villasukkiin.

Tänään aamutreeneissä ajaessani uusia mahtavia kenkiäni sisään ja varpaitani piippuun sain monta ideaa. Ajatus tuntuu usein käyvän väistämättä vilkkaammaksi, kun kiihdyttää jalkanopeutta huippuunsa. Ensimmäinen idea lienee näkyvillä näillä foorumeilla lähitulevaisuudessa, kunhan tässä ehtii ensin vähän nörtteillä ajan kanssa.

Seurakärpänen ja muita tarinoita

2008-10-24T22:12:00.004+03:00

Meille muutti lemmikki. Ei tosiaan mikään daily puppy vaan aito oikea seurakärpänen. Se on hengaillut osoitteessamme jo muutaman päivän ja on aina siellä missä minä tai kämppiskin: keittiössä, jomman kumman huoneessa tai jopa kylpyhuoneessa. Iltaisin se seuraa meitä paikasta toiseen selvästi tyytyväisenä siitä, että joku on vihdoin tullut kotiin. Aamuisin se kävelee keittiön kaapinovien karmeilla, kun keitän puuroa. Alkuun se ärsytti vähän, mutta nykyään lähinnä huvittaa. Saattaa jopa tulla lähes ikävä, kun se vielä itsensä jonain päivänä johonkin lamppuun käristää. Tai ehkä se päätti talvehtia meillä huhtikuuhun saakka.

Hurja feis-loppukiri päällä. Irlantilaisen tanssin vuosittaisesta Pohjoismaiden mestaruudesta otetaan mittaa kahden viikon päästä Espoossa, ja minulla on pelissä paitsi omat jalat, myös toista kymmentä oppilasta. Uudet kenkäni ovat vieläkin matkalla koti-Suomeen ja viikonloppuna saattaa ehkä mahdollisesti mennä hermo jos toinenkin, kun hion huippuunsa pääkaupunkiseudun esiintyvää ryhmääni. En minä perfektionisti ole, mutta täydellistä jälkeä toivoisi silti saavan aikaan. Yay. Tanssiniloa kuitenkin, vaikkakin varpaat ruvella.

Suomenruotsalainen

2008-10-15T14:54:00.006+03:00

Tahtoisin olla suomenruotsalainen. Kieli ei vielä suju, mutta ei kai keskisen Suomen kasvatilta sitä voi odottaakaan. Nimi sen sijaan olisi jo valmiina.

Tammisaareen tai Maarianhaminan kupeeseen, taikka sitten ihan itse Malmööseen, Tukholmaan tai Oskarshamniin, perustaisin kodin pieneen söpöön puutaloon meren rannalle, elämäntapaharrastaisin Strömsön malliin pelkkää käsillä tekemistä ja viettäisin iloisia rapujuhlia jokaisena vuodenaikana. Ystäväni saisivat kulkea luonani kuin kotonaan ja iltaisin istuttaisiin kallioilla aaltoja kuunnellen ja saaristolaislauluja hyräillen.

En ole ainoa, jota naapurikansan leppoisa maine houkuttaa. Paitsi ystäväpiiristäni, myös viime aikoina ilmestyneistä kirjoista löytyy haaveita meren taakse muutosta. Vadelmavenepakolainen on vielä lukematta, mutta suosittelen sitä täten itselleni ja ehkä jopa muillekin.

Ruotsi on niin kuin Suomi, mutta vähän kivempi. Sitäpaitsi kaikki tietävät missä se on. Kanadassa harva oli kuullut pohjoisen leijonista mitään, mutta vaihtoyliopistoni luennoilla maailman esimerkillisempänä yhteiskuntana paistatteli aina tre kronor.

Bof ja pfff.

2008-10-14T17:42:00.006+03:00

Kaksi ranskalaista ilmausta, joiden perimmäinen tarkoitus on "eipä mitään kummempaa" ja "kuinka turhauttavaa". Edellinen tosin istuu niinkin hyvin kotimaiseen tyyliin, että sitä opetetaan ulkkareille het suomen kielen alkeiskurssista lähtien. Vierailin joskus huvikseni ekskursiomielessä kv-tutoroitavani suomen tunnilla.

Opettaja: Hyvää huomenta, mitä kuuluu?
Opiskelijat yhteen ääneen: Ei mitään erikoista.

No jaa, mitäpä sitä liiaksi kehumaan, talvi tulee kohta kuitenkin ja jos ei niin ainakin pimeä.

Flunssan varjolla hautauduin luottamustehtävissä menneen päivän jälkeen tuntikausiksi sohvan syvennykseen ja pitkään lukematta jääneisiin blogeihin. Ilta ehti jo hämärtyä, mutta luvattu lehdistötiedote on vielä tekemättä samoin kuin artikkelireferaatti turhalle, vaan sitäkin pakollisemmalle seminaarille. Nuha iski perinteisesti heti, kun tanssitöistä vapaa syyslomakin. Aion siitä huolimatta toteuttaa iltasuunnitelmani tälle viikolle ja elää kerrankin sosiaalista elämää, vaikka sitten strepsilsit kera nenäliinapaketin laukun pohjalla.

Politiikkaa ja käänteistä ikäkriisiä

2008-10-08T16:32:00.003+03:00

Kävin kuulemassa opiskelijoiden vaalipaneelia, mutta en vieläkään tiedä, ketä äänestää. Entisessä kotikunnassani kuntavaalit eivät herättäneet suurempia intohimoja, mutta nyt on pelkästään jo opiskelualan ja entisen opiskelijapoliitikon asemani puolesta oltava kiinnostunut. Onhan se myönnettävä, tulevana yhteiskuntafilosofina pidän oikeastaan jo kansalaisvelvollisuutena, että on yleensä kiinnostunut siitä, mitä ympärillä tapahtuu.

Taidan kuitenkin liikkua piireissä, joissa tämä on itsestäänselvyys, ja siksi en oikein tiennyt mitä sanoa, kun tänään ensi-iltansa saaneessa ranskan esitelmässäni lyhyt maininta esiteltävän alueen poliittisista voimasuhteista oli kuulemma kokonaisuuden vähiten kiinnostava osuus. Tiedä kannattaisiko kertoakaan, mutta mielipide tuli taloustieteilijältä. Meitä on tietenkin moneen junaan, eikä kaikkien tarvitse olla kiinnostuneita kaikesta, todellakaan, mutta toisinaan juopa Mattilanniemen E:n ja A:n välillä tuntuu vaan niin tuskaisen leveältä... Samalla asialla kun tavallaan pitäisi kuitenkin olla.

***

Loppukevennys (ainakin minulle). Ikuiselle ikäkriisin potijalle teki hyvää kuulla, että esitelmäparini oli luullut minua ulkonäköni perusteella noin viisi vuotta nuoremmaksi. Jälleen yhden puoliksi valvotun yön ja muutenkin viime aikojen silmänalustarkkailujen jälkeen saattoi kommentille vain hymyillä. Aika kuluu niin nopeaan tehdessä paljon kaikenlaista, että sitä luulee itsekin vanhentuvansa samaa vauhtia. Vastuut ja tekemiset kasaantuvat helposti niin, että pitää itseään jo kohta keski-ikäisenä. Ihan hyvä muistaa nauttia välillä siitäkin faktasta, että vasta toinen kierros kaksinumeroisia ikälukuja menossa.

Uusia tuulia

2008-10-06T16:25:00.002+03:00

Opetin viikonloppuna Oulussa 60 ihmistä hyppäämään irlantilaisen musiikin tahdissa. Samalla näin myös hyvää ystävää pitkästä aikaa, hengailin aina yhtä omaperäisten irlantilaisten kanssa ja jammailin sydämeni kyllyydestä viimeiset energiat lauantai-illan pääkonsertissa Grada-bändin rytmeihin.

Kolme tuulista päivää poissa kotoa ja omenapuu on tiputtanut kaikki lehtensä. Tosin kaljuilla oksilla yhä vain killuu omenoita, josko siis vielä kerran ystäväpiirissä jo mainetta niittäneitä omenakanelimuffinsseja leipoisi. Salaista ainesosaa pitäisi vaan ensin pyytää lisää kotikulmilta.

Tein jälleen kerran tältä erää viimeisen päiväni ylioppilaskunnalla. Erinäisin tavoin olen yhä hommassa kiinni jatkossakin, mutta opiskelut taitaa vihdoin viedä taas oikean voiton. Viimeisenä päivänä ei sentään tarvinnut myydä yhdellekään korttinsa hakijalle eioota ja ongelmia alkaa jo osata ratkoa ihan laidasta laitaan. Viime viikolla kokopäivätoimistolaisena istuessani Ilokiven Kari naureskeli, että kohtako minä jo pääsihteeriäkin sijaistan. En nyt sentään. Vaan mihinkä jyyrä jyyryydestään.

Lehdet riekkuu ilmassa ympäri ympäri ja pitkät hiukset auki ei oikein voi liikkua. Tykkään silti tuulesta ja tuiverruksesta, itsekin tahtoisi syöksyliitoja lentämään.

Sekalaisia ajatuksia iltateellä

2008-09-30T22:23:00.006+03:00

Luennoitsijalta meni ääni ja luennolla katsottiin elokuva Conspiracy. Minulle tämä oli jo kolmas kerta Endlösungin äärellä Wannseen kokouksen pöydän ympärillä, mutta ei tuosta kylmäksi voi jäädä. Kun aamun aloittaa seuraamalla Euroopan historian suuren tragedian teknistä suunnittelua ei päivästä voi tulla kuin aatteenpaloa tihkuva. Suosittelen, mutta ehken aamuksi. En välttämättä tosin illaksikaan, joten päättäkää itse. Katsoa kannattaa kuitenkin.

***

Kyllä ihmisen elämä on ihmeellistä tasapainoilua isojen ja pienten kysymysten äärellä. Yhtäaikaa voi kantaa maailman tuhoa ja ahdistusta harteillaan ja kaivata kiihkeästi käärimään hihojaan katastrofeja helpottaakseen, ja kuitenkin samalla pohtia päänsä puhki pieniä oman elämän yksityiskohtia ja yksittäisiä ihmisiä siinä, eikä mikään perspektiivi tunnu riittävän.

***

Löysin viikko sitten kuuntelutenttilevyjä, joita kulutin ahkerasti toisen opiskeluvuoteni musiikkitieteen opintojen parissa. Suosikkini oli jo silloin Robert Schumannin 4. sinfonia, jonka hypnotisoivan teeman hän oli kehittänyt vaimonsa Claran lempinimen Chiarina (CHAA) ympärille. Viime päivinä opiskelua ja tiskausta ynnä muuta kotipuuhaa on säestänyt normaalin kaiken muun musiikin sijaan romantiikan orkesteriteokset. Kun kämppis on vielä valinnut soitettavia pianosonaattejaan kuunteluttamalla niitä minullakin, ja kumpikin etsii jatkuvasti uusia opetusmusiikkeja tanssitunneille, ei liialti musiikin puutteesta voi tätä residenssiä syyttää.

Ajatuksia tanssisalin etuosasta

2008-09-26T12:24:00.007+03:00

Sijaistin eilen iltapäivällä baletin alkeita. Päivät kaiket elän joko omanikäisteni yliopisto-opiskelijoiden kanssa, tai sitten korkeintaan opetan yläasteikäisistä aikuisiin koostuvia ryhmiä. Jos siis joku vielä opastaisi kommunikoimaan lasten kanssa, olisin kovin kiitollinen. Ei sillä, ettenkö lapsista pitäisi, minähän olin aikoinaan koko korttelin isosisko, jolta leikki-ideat eivät loppuneet. Vuodet kuitenkin vierivät eikä lapsia ole ollut lähimailla sitten lukioaikojen. Väkisinkin sitä vaan vieraantuu noista polvenkorkuisista energiapakkauksista, joiden äidit ja isät silmä tarkkana salin ikkunan takaa seurailee tanssituntia.

Tunti meni lopulta hyvin, mutta suunnittelussa unohdin kokonaan biologisen taustatyön. Kehitin mielestäni hyvin yksinkertaisen alkulämmittely/keskittymis/improvisaatioharjoituksen, jossa lapset ensin mönkivät toukkina ympäriinsä, sitten koteloituvat tiukaksi paketiksi ja lopulta heräävät perhosiksi. Kun sitten herättelin koteloita ja kuvailin, että nyt perhoset voivat alkaa venytellä siipiään auki, joku läksynsä lukenut ekaluokkalainen perhosenkotelo kommentoi, että oikeasti ne heti kuoriuduttuaan pitää kyllä vielä siipensä supussa.

****

Olen opettanut kahdeksan vuotta, eikä aina voi vaan olla se paras päivä. Aloitin olosuhteiden pakosta nuorena ja varsinkin alkuvuosina mietin paljon sitä, kuinka inhimillinen tunnilla voi olla, paljonko voin tuoda itsestäni esiin. Nykyään oma paikka opettajana on jo varmempi, minun oppilaani tuntevat minut yleensä aika hyvin ja päin vastoin, niissä rajoissa mitkä kukakin sanelee. Minulle saa jutella jos tahtoo. Olen päätynyt siihen, että ammattitaitoisuus ja silti ihan oikea ihmisyys eivät ole vastakohtia toisilleen.

Opettaessani erästä vanhempien ryhmää tuskastuin suomalaiseen hiljaisuuteen, kun jotain kysytään, eikä kukaan tahtoisi sanoa ainakaan kyllä. Kerroin ryhmälle, että minulle saa sanoa myös ei, tärkeämpää on että yleensä jotenkin kommunikoidaan eikä minun tarvitse puhua tyhjille seinille. Kommunikointi etenkin huonolla tuulella, väsyneinä hetkinä vie enemmän energiaa, varsinkin sen kaiken vastaanottajalta. Olen silti sitä mieltä, että vain niin ollaan ihmisinä paikalla.

Voisihan sitä olla ja mennä läpi tuntien kiinnittämättä koskaan huomiota oikeisiin läsnäoleviin ihmisiin, nähdä heidät vain riveinä, joiden nilkat joko on tai ei ole ojennuksessa. Vaan ei se toimi niin, ei ainakaan pitemmällä tähtäimellä. En enää ota paineita, jos en muista kolmenkymmenen tiiviskurssilaisen nimiä heti toisella kerralla, pää kun on rajallinen. Koko lukuvuoden ryhmät tahdon kuitenkin oppia tuntemaan muutenkin kuin vain siitä, kuka hyppää korkeimmalle.

Oikeasti läsnä

2008-09-23T17:32:00.006+03:00

Ensimmäinen reaktioni päivän uutisen äärellä oli, etten jaksa jauhaa asiaa yhtään. Suurkatastrofien edessä menen jokseenkin lukkoon, niin kävi jo aikanaan tornien romahtamisessa ja sama jatkui viime marraskuun vastaavassa koulutapahtumassa. En ole tragedioille kylmä, en todellakaan, mutta inhoan yli kaiken kahvipöytäspekulaatiota siitä, miksi näin kävi. Ennemminkin tahtoisin voida tehdä jotain konkreettista asianomaisten hyväksi, ja kun en juuri sillä hetkellä voi, suljen itseni ulos ja teen mieluummin jotain pientä hyvää siellä missä voin. Ainahan sitä voi jäädä kauhistelemaan, miten maailma onkin niin paha, mutta kun se jo on. Yritetään mieluummin nähdä miksi se on niin ja tehdään jotain, että olisi edes vähän vähemmän. Lamaantuminen ja turha kyseleminen pahan edessä on inhimillistä, mutta pitkään se ei saa jatkua, tai kukaan ei saa apua.

Pidetään huolta niistä, jotka ovat eri tavoin tässä lähellä. Pidetään huolta siitä, että nähdään merkit, kun menee huonosti. Pidetään huolta siitä, että kukaan ei jää yksin. Ollaan oikeita ihmisiä toisillemme ja annetaan läheisten tietää se. Silloin uskaltaa tulla sanomaan ikävistäkin asioista. Helppoahan se ei ole, mutta sitä on elämä. Ainakin se on aitoa.

Idealisti

2008-09-18T22:45:00.008+03:00

Tällä viikolla on mielessä pyörinyt ahdistukseen asti kaksi aina uudestaan minua provosoivaa aihetta: talous ja politiikka.

TALOUS
Kuvitelkaa, että maailman taloutta johtaa liberalistinen kapitalistimaa, jossa kaikki on mulle tai konkurssi. Tieto todellakin lisää tuskaa, uskaltauduin periyhteiskuntatieteilijän ankarasta taloustiedevastaisuudestani huolimatta kansantaloustieteen peruskurssille, ja vähitellen ymmärrän jotain kysynnän ja tarjonnan päälle, markkinoiden manipuloinnista ja siitä leikistä, jolla hintoja nostetaan ja lasketaan. Ei ole kiva tunne se, kun asioiden karu totuus alkaa oikeasti valjeta. Aion kuitenkin kestää totuuden, sillä sanonnankin mukaan vihollisensa on viisasta tuntea. Sitäpaitsi, jos väitän itseäni yhteiskuntafilosofiksi, olisi uskottavampaa ymmärtää jotain tuosta järjettömästä voimasta, mikä ihmishengillä leikkii.

POLITIIKKA
Ei ole politiikka ihmiselle hyväksi. Ahdistun suunnattomasti, kun se alkaa vaikuttaa ihmisten henkilökohtaisiin väleihin, murtaa ystävyyssuhteita ja herättää epäluuloja kaikkia kohtaan. Maailmanparannus, yhteiskuntakeskustelut, linjojen setviminen ja arvojen punnitseminen, se, mikä on tärkeää ja mikä ei, oikeiden asioiden ajaminen - kaikki tuo on suunnattoman mielenkiintoista. Vaan jos se alkaa vaikuttaa siihen kenen kanssa ja kenen hiekkalaatikolla leikitään, kuka jätetään ilman ämpäriä ja kenen päälle oikein heitellään hiekkaa, minä voin pahoin. En halua valita puolia ystävieni välillä, jotka ovat vastakkain jonkin poliittisen kiemuran takia. En halua politiikan varjolla tehdä päätöksiä, jotka tekevät jotain pahaa ihmisille, joista välitän. Politiikka ei vaan voi mennä ihmisen yli, sillä silloin jokin muu kuin ihminen on voittanut.

IHMINEN
Ihminen keksi talouden, jotta olisi jokin mitta vaihtaa elintärkeitä tavaroita, kuten vaikka ruokaa ja vaatteita. Ei siksi, että olisi mahdollisuus sijoittaa ja huijata ja ottaa riskejä jotka ajavat toiset ahdinkoon. Ei jotta ne, jotka on ovelimpia ja rikkaampia voisivat käyttää toisia hyväksi.

Ihminen keksi politiikan, koska yhteisö toimiakseen hyvin tarvitsee jonkinlaisen järjestyksen. Ei, jotta sillä ajettaisiin omaa etua niiden kustannuksella, jotka uskovat liian hyvää toisista, ei jotta ihmissuhteet menisivät hajalle ja jotkut saisivat yhä enemmän valtaa toisten jäädessä ilman kaikkea. Ei jotta olisi pätevä tekosyy olla olematta inhimillinen.

Ihminen keksi talouden ja politiikan ja nyt ne tuhoavat ihmisen, koska ne saivat meidät uskomaan, että ihminen itsessään ei ole arvokas. Nyt me uskomme talouteen ja politiikkaan, ja nekin uskovat itse itseensä. Onhan se jo aivan vanhanaikaista uskoa enää ihmiseen.

Aamulla aikaisin

2008-09-16T08:44:00.005+03:00

All the leaves are brown
and the sky is grey
I've been for a walk
on a winter day
I'd be safe and warm
if I was in L.A.
California dreaming
on such a winter day
(The Mamas and the Papas)

Kaipaan oikein isoa teemukia, jonka voisin täyttää lempiteelläni ja pitää lähellä lämmittämässä niin käsiä kuin sydäntäkin. Ikkunani edessä omenapuun hedelmät ovat ihan punaisia ja sisälle asti tuoksuu syyskuun loppupuolen viileä ilma, joka muistuttaa jostain tutusta. Heräsin aiemmin kuin yleensä, ja on juuri sellainen käpertymisaamuolo, kuin vain viileänä vielä vähän väsähtäneenä aamuna voi olla.

Kaipaan Muumikirjan sanoja: "Kuka lohduttaisi Nyytiä ja sanois vaikka näin: on yöllä pimeäkin pimeämpää, päivällä toisin päin." Sen onneksi itsekin huomaa aina uudestaan.

Pää syystuulessa

2008-09-14T21:43:00.004+03:00

Ike tuhoaa Texasissa, Emeliina on uusi muotinimi, papit niittävät mainetta kirkkokiertueella ja Matti-hauki tarkkailee eduskuntaa. Kaikkea sitä oppii lehtiä lukemalla.

*************

Tänäänkään en keksinyt vastausta siihen, miksi pysähdyksiin jääneet rullaportaat täyttyvät hetkessä roskista, mutta sympatiseerasin kohteliaan seurallisia pikkutyttöjä hississä ("tätikin tuli hissiin, täti mikä sun nimi on?"), ja ratikkapysäkillä kuuntelin tuntemattoman mummoshenkilön elämänkuulumisia.

Odotetut leppoisat kaupunkikävelyt kirpeässä syysilmassa jäivät treeni- ja tapaamisviikonloppuna vähiin, mutta pääkaupunki eli silti ympärilläni. Maisemanvaihdos on aina hyvä juttu, vaikka käteen jäikin lähinnä rakkoiset varpaat, venähtänyt nilkka ja koreografinen luomisen tuska - sekä useampi ajatus siitä, miksi jotkut ihmiset tekevät vähän liiankin suuren vaikutuksen ja toiset taas ei ollenkaan.

Pää on uhkaavan sumuinen, vaikka toistaiseksi olen käyttänyt huhuttuun flunssa-aaltoon defenssikeinona kieltoreaktiota. Onneksi huominen täyttyy lähinnä paluujunamatkasta ja muutamasta toimistotunnista.

Arkiajatus.

2008-09-11T12:32:00.004+03:00

Elämäni eläimet Yle Areenasta, puhdas koti, hyvin nukuttu yö, kuulumisten päivittelyä ranskalaisen ystävän kanssa, verokortin lähettämistä sinne, mistä tietää saavansa kohta palkkaa, suklaata ja teetä ja tieto siitä, ettei tänä iltana ole töitä. Lähes vapaa päivä keskellä viikkoa tekee hyvää, varsinkin kun viikonlopuksi on jo ohjelmaa. Tiedoksi vaan. Pienet ilot on parhaita.

Pakko mainita...

2008-09-08T17:28:00.003+03:00

...että tuntuu se maanantai siltikin joskus pahalta, vaikka olisikin jo viikon toinen päivä. Kyllä hajottaa päätä, kun on asiakaspalvelutyössä, jossa päivästä toiseen ei pysty palvelemaan niitä jatkuvasti oven takana jonottavia asiakkaitaan itsestään riippumattomista syistä. Kun ei voi kuin hymyillä ja pahoitella ja kuunnella kymmeniä tarinoita siitä, kuinka tärkeää olisi jo saada se opiskelijakortti. Kohta ollaan siinä pisteessä, että jos vain voisin, menisin jo itse tekemään ne.

Suositukset tänään

2008-09-07T22:18:00.004+03:00

Mondo.
Matkailulehti, jonka tilasin parisen vuotta sitten kaukokaipuuta lievittämään. Epäilin alkuun, että se saattaisi myös toimia päinvastoin ja vain lisätä matkallelähtöintoa, mutta joka lehden jälkeen fiilis onkin kuin olisi kiertänyt maailman. Hyvillä mielin pesiydyn punaisen sohvani syvennykseen ja lennän hyvin kerrottujen reportaasien siivin mantereelta toiselle.

Messu.
Sunnuntai on uuden viikon ensimmäinen päivä monen muun maan kalenterin mukaan. Käänsin oman pääni samansuuntaiseksi ihan psykologisista syistä joitain vuosia sitten: keskittyminen asian äärellä vie eteenpäin taas yhden viikon verran, eikä maanantai tunnu ollenkaan niin pahalta kun viikko alkoi jo päivää aiemmin vapaalla. Messun jälkeen bonuksena kuulumiset kaverien kanssa teekupin äärellä ja sukupolvien väliset jutteluhetket, kun mummot kihertävät sympaattisen papin perään ja kertovat tarinoita tosielämästä. Yhteys yläkautta usein lämmittää yhteydet myös täällä maan päällä.

Montparnasse.
Mahtava monitaideteos, jota olisi katsellut vielä toisenkin tunnin; hienoa oli olla todistamassa jälleen tanssikaverien lahjakkuutta. Oma kaipuu takaisin näyttämölle kasvoi taas ja inspiraatiota syntyi yhteen jos toiseenkin.

Kaikuja veden alta

2008-09-02T21:19:00.003+03:00

Mainittava on vielä uusin syystunnelman tuoja. Sanat laulusta ovat tosin vasta puolikas, mutta itse voi sitten jokainen käydä kuulemassa kokonaisuuden. Kynttilätuikkuja olen sytytellyt iltaisin näiden sävelten soidessa.

Liike herää eloon kuin itsestään, kun musiikki on näin kaunista.

Joo, mä tiedän, on veden pinta kaukana
En nää pohjaan, en näe onko sen alla
Haukia tai haita
Jotka mut voi kerralla hotkaista

Mut sä näät pintaakin syvemmälle
Sä viet mukaan
Saat minut uskaltamaan sun kaa
Niin vaarallisesti
En oo koskaan mä sukeltanut

Veden pintaa keihään lailla
Halkoo hahmosi jäntevä
Sulava, varma
Vahva, vakuuttava
Vaikuttava

Niin sä viet varmalla otteellasi
Aina vaan kauemmas rannan
Turvasta ja mua huimaa ja pelottaa mut
Siinä sun äänes mua rauhoittaa

Sä saat mun salaisen voiman
Nyt heräämään enää
En tahdo piiloon mä juosta
En aina takertua, päästän irti nyt
Aion karata

Kuuletko kun veden alla mä
Huudan ääneen sen kaiken
Ihanan, vapauttavan
Janottavan, kiperän
Pelottavan, uuden
Siinä sun äänes mua rauhoittaa
(Emma Salokoski: Veden alla)

Mitä ajattelin tänään

2008-09-02T20:18:00.004+03:00

Ylipitkän työpäivän lopussa on tyytyväinen, että sen on sentään jakanut sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa viihtyy ja tekee mielellään yhteistyötä.

Hirmumyrsky Gustav ei sittenkään tuhonnut New Orleansia. Katsoin pari päivää sitten uutisjuttua, kuinka kaksi miljoonaa ihmistä evakuoitiin kodeistaan. Väkisinkin tulee mieleen, että onneksi oma koti on paikassa, jossa mannerlaatat eivät kohtaa, saati erkane. Ja että miltähän tuntuu niistä, jotka eivät ole yhtä onnekkaita. Koti on koti, vaikka mikä järkkyisi.

Yksi parhaista asioista kotikaupungissani on kevään ja syksyn hämärtyvät illat valoineen, iltasoittoineen, rauhallisine katuineen. Iltalenkkiseuran kaipuu on yhtäkkiä yltynyt hurjaksi. Ei liene parempaa kuin parantaa maailmaa ystävän kanssa alla raikkaan iltataivaan.

Joskus tarvisi pään korjausta. Aion luultavasti syödä tiikerijäätelöä ensiapuun.

Elokuun 27.

2008-08-27T11:36:00.005+03:00

Orkideani teki uuden varren, johon ehkä tulee kukkia. Myös oppilaalta kevätnäytöksessä saatu leikkokukka, joka kesti vedessä niin kauan että kasvatti itselleen juuret ja jonka siksi lopulta pelkkänä varrentynkänä huvin vuoksi istutin, avaa pientä uutta kukkaansa. Näin kylmän elokuun lopussa ei kai minkään pitäisi enää kasvaa ja kukoistaa, mutta ne tekevät sen silti. Olisikohan siinä asenne kohdallaan?

Odotan teen hautumista. Odotan että joku tulisi ja mullistaisi elämäni. Eipäs. Juuri nyt odotan että viitsisi jälleen kerran tarttua tuohon monisataasivuiseen tenttikirjaan. Välillä haluaisi tehdä jo töitä, eikä aina vain opiskella. Paitsi että teenhän minäkin töitä: eilenkin kehitin musiikin tahtiin uuden vatsalihastreenin, jota aion oppilaihini tänä iltana kokeilla. Tee työtä, jolla on tarkoitus.

Fakta: omistan niin paljon teetä, että jos joisin päivässä vain yhtä laatua, voisin juoda joka päivä eri teetä kuukauden ajan. Laskin ne äsken. MOT

Suuren urheilujuhlan tuntua

2008-08-24T18:32:00.004+03:00

Televisiottomuuteni ei ole ihan niin ylevää kuin voisi toivoa; sen kerran kun nykyään kyseisen viihde-elektroniikkavälineen eteen pääsen, ilahdun ohjelmista, kanavista ja jopa mainoksista vähän liikaakin. Lähes totaalisessa olympiapimennossa oltuani (ja etenkin koko kesän kestänyttä yleisurheilupaitsiota kärsineenä) olen ottanut muita katselijoita kiinni parhaani mukaan, kun nyt viimeiset kaksi kisapäivää olen viettänyt kotikulmilla. Ja minä elän mukana. Tippa on linssissä joka kerta kun kaikkensa antaneet urheilijat onnistuvat ja epäonnistuvat. Ihan sama minkä maan lippu ja laulu kajahtaa, tunnen suurta ylpeyttä ja urheilujuhlaa jokaisen palkintokorokkeella seisovan mukana.

Ihmisten inhimillisyys ja sympaattisella tavalla lähes hellyttävä pienuus suuressa maailmassa näkyy tällaisissa tapahtumissa. Nykyteknologiasta, huippuinnovaatioista, massoista ja tuotannoista viis, yksi vanhimmista ja suurimmista keksinnöistä on kuitenkin se, joka saa vielä 2000-luvunkin sydämet sykkimään: kun olympiatuli leimusi Pekingin kisastadionin yllä, se kertoi kaikelle kansalle, että täällä tapahtuu jotain suurta. Ja kun katsoin olympiakomitean ylpeitä setiä odottamassa puheenvuoroaan loppuseremonioissa, en voinut olla ajattelematta, kuinka he ovat valinneet solmion värejä ja sovitelleet pukujaan vaimojensa katseiden alla, kuinka he ovat miettineet tätä hetkeä etukäteen ja olivat he kuinka päteviä hyvänsä, jonkun pieniä poikia vain kuitenkin. Sanokaa mitä sanotte, ei siitä vain pääse yli, että me olemme niin totaalisen inhimillisiä. Koneiden ja laskelmien aikana olemme yhä eläviä ja kuolevia ihmisiä, eikä meidän niin sanottu tieteemme osaa kertoa sanaakaan siitä, miksi ja miten olemme täällä. Puoliksi virtuaalitodellisuudessa eläviltäkin suurimmat tunnekuohut heltiävät vasta, kun vaaditaan hikeä, verta tai kyyneleitä, eikä mikään voi sittenkään koskettaa niin paljon kuin aito toinen ihminen.

***

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin. Lettuja olisi pian tarjolla ja kotipihalla tuoksuu juuri leikattu ruoho.

Pitkän päivän iltana

2008-08-20T22:43:00.003+03:00

Kävin purkamassa vuodenaloitusangstiani balettitunnilla ja elämä tuntuu taas kevyemmälle. Kaikenlaisten aktiviteettien alkaminen uhkasi mennä liialliseksi säätämiseksi, johon en itse voinut vaikuttaa, ja läpi koko täyden päivän olin suunnattoman huonolla tuulella. Minut on naurettavan helppoa saada stressaamaan siitä, että yritän tehdä kaikille erilaisille osapuolille hyväksi, oli se miten mahdotonta tahansa ja halusin tai en. Inhoan turhaa säätämistä yksinkertaisista asioista. Elämä kun vaan on, ja se on ihan kivaa jos sen antaa olla. Aina ei voi voittaa ja yrittääkin pitää tietysti välillä, mutta harva asia tässä länsimaisessa arkipäivässä kuitenkaan tappaa, jos ne vaan osaa laittaa mittasuhteisiin. Vaan eihän tuota aina itsekään tietysti osaa, vaikka kuinka paasaisi. Onneksi on balettitunnit.

Sain osakseni joskus hilpeitä katseita, kun ilmoitin tiiviin aikataulun ja pitkien kokousten jälkeen kavereille, että lähden nyt purkamaan agressiota balettiin. (Etenkin miespuoleiset) ystäväni luulivat, että se oli vitsi. Vaan toiset nostaa rautoja, minä väännän tenduta. Tärkeintä lienee keskittyminen johonkin tuttuun, fyysiseen suoritukseen, jossa saa haastaa itsensä ja antaa kaikkensa. Kuntosalilla, sen pari kertaa kun sinne olen joskus vuosia sitten joutunut, tunnen itseni totaalisen avuttomaksi. En osaa kuin polkea pyörää paikallaan, sen monimutkaisempiin laitteisiin kun tarvisin yksityiskohtaisen manuaalin ja/tai henkilökohtaisen valmentajan viereeni. Sen sijaan asetun mielelläni kerta viikkoon tangon ääreen, käännän jalat aukikiertoon ja aloitan reilun tunnin mittaisen urakan peilin edessä. Se on missä kukakin on kotonaan. Minä olen hionut pliétäni balettisaleissa jo syksystä 1989.

***

Tanssista kun kerta tuli puhetta, pohdin tänään myös työmetodejani. Olen ollut aamuna jos toisena treenaamassa ja suunnittelemassa tulevan vuoden tuntejani, vaan homma on ollut niin takkuista, että eilen koko päivän ja illan pyörittelin vielä opetussuunnitelmiani, vaikka ensimmäiset tunnit oli jo tänään. Iltasella lettukesteiltiin naapurissa ja kotiin palattuani paine keskeneräisistä sarjoista oli hyvän seuran ansiosta hiipunut taka-alalle. Niinhän siinä sitten kävi, että keskiyöllä keittiössä soittimessa pyörivät lainaamani levyt uudestaan ja uudestaan, ja yönälkään keitetty lautasellinen ruispuuroa kädessäni jammailin uusien biisilöytöjen tahtiin. Suunnitelmavihkoni täyttyi huomattavasti nopeammin kuin päiväsaikoihin, ja tämän aamun treeneissä ei ollutkaan enää mitään ongelmaa kehittää sarjoja loppuun. Mikähän yössä meitä oikein inspiroi?

While drinking rhubarb tea on an autumnly day.

2008-08-19T17:19:00.005+03:00

More new stuff. I put a picture up, a picture of one of my windows. This is because philosophers are those whose task is to show what others cannot see clearly: the doors, the windows, the open spaces out there, out of the dark and into the sun... At least if we take Plato's cave example literally. It is a huge responsibility and a life's work, while I often have the impression I just manage to confuse others and myself, too. Cannot stop thinking though.

Also because I like this slice of my appartment more than any other. The corner that makes me feel home.

***

I get lost in wikipedia regularly. The amount of information packed in there is unbelievable, and have opened my eyes for many things my high school history/geology/society/... books never managed to. This morning I got stuck with China. Did you ever consider how there is actually only one country between Finland and China? It is true Russia is such a vast area one cannot even comprehend. However, it is also just one common neighbour between finno-ugrian rye bread and mandarine duck. The world is so small and so overwhelming at the same time. And I so want to know more about it.

***

Yesterday I borrowed a few impressively big books loaded with heavy philosophy issues and I am sure I looked very dignified carrying them in my arms back home. Here they are now, waiting for me at the corner of my desk, and I am still trying to make up my mind on which one I would use my next week and a half's desperate attempt of studying - even though I couldn't be less motivated for exams just yet.

In the meanwhile I search through the wonders of the world and write my blog in all peace and harmony of mind.

Muutos

2008-08-13T20:14:00.003+03:00

...ulkoasussa. Ei ehkä lopullinen, mutta hetkeksi jälleen. Kun piti huvikseen säätää kerran keskiyöllä nörttipuuhissa. Jos on uusia väriehdotuksia Ajatuksille, kertokaa. Minä tunnetusti tykkään vaan ruskeasta.

Tänään orientoiduin alkavaan tanssilukuvuoteen opejen koulutuspäivässä. Loppuviikon teen toimistotöitä ja suunnittelen tulevia lehtijuttuja. Monitoimifreelancer palaa arkeen.

Arki on sitäpaitsi hyvä asia. Tai elämä on. Arki on vain nimi, jonka todennäköisesti jotkut byrokraatit keksi, ettei ihmisillä olisi niin kivaa töissään. Nii.

Numeromaniaa

2008-08-11T21:23:00.006+03:00

Aamutv:ssä oli vieraana numerologi, joka selitti kuinka nimi ja syntymäaika vaikuttavat elämäämme. Olemuksemme niin sanotusti kutsuu oikeita numeroita ja kirjaimia luoksemme, ja siksipä hän uskoikin, että itseasiassa valitsemme nimemme.

Keltään ei tietysti voinut mennä ohi naimisiinmenobuumi päivämääränä 080808, ja kiinalaisille se oli uutisten mukaan aivan erityisen onnekas päivä, vieläpä kun kahdeksikko on kyljelleen käännettynä äärettömyyden symboli. Sen sijaan kuolemasta muistuttavaa nelosta ei löydy edes kiinalaistalojen kerrosnumeroista.

Numerologiasta en oikein perusta, mutta en väitä, etteikö numerot olisi kiehtovia; pitkän matematiikan 13 kurssia lukeneena sain todellakin osani niistä. Numeroiden äärettömyys kiinnostaa rajallisen ihmisen rajallisia aivoja: kukaan kun ei voi kertoa, mikä on viimeinen luku, jos ykkösestä järjestelmällisesti lähtee laskemaan. Tai kuinka käyrä voikaan loputtomasti lähestyä nollaa. Pisteitä on loputtomiin, ja jokainen meistä on jossain pisteessä koko ajan... Alkaa melkein huimata, kun näihin pohdintoihin vaipuu.

***

Jos kiinalainen taikausko huvittaa, voin kertoa faktan länsimaisesta numeroiden mahdista: ainakaan Lufthansan koneista ei löydä istuinriviä 13. Vaan kukapa sillä haluaisikaan matkustaa.

Falling slowly

2008-08-11T00:10:00.003+03:00

And in English. I was just talking of languages with a friend and so I cannot pass the fact my second language has been completely neglected - even though I never made any promises about that, just said I would write based on the feeling I have. Some things are easier and more natural in English, some in Finnish. Lately I guess I've been more of the Finn.

I've seen so many movies during the past two weeks, ever since I made a great discovery in the city library. Technique-wise I am so last century you cannot believe, and I guess no one is surprised to hear my over-loaded bookshelves have one shelf completely full of VHS-cassettes. More than half of them are movies recorded from TV some ten years ago, the rest are dancing videos of shows I've performed in or shows I saw on TV. Of course I also have a VHS-player, connected to my otherwise unusable TV, and hereby I have been enjoying of the feeling of finding perfect access to every VHS they own in the library (and it's a lot), always free for me to borrow. For sure, DVD has much better quality of picture and more guarantee for its funcionability, but one is ready to give up on some of these post-modern comforts in the name of the nostalgic feeling.

Once: a movie to see. However, not if you're cynical, or action-horror-movie freak, or music-hater, or something else, but surely none of you who read my stuff are anything of the sort. Not that I would care if you were, I think it's great if very different kind of people can still communicate succesfully, despite their likings. Anyway, even seeing the trailer makes me feel better now. Or listening to the music in it, which I've done, by the way, most of the time I've been at home this weekend. Yeah yeah, this is so girly for sure but I am a girl after all, and thus forgiven.

I feel, too, I am falling slowly, not completely sure to what, but definitly to something better than what the past year had to offer. It's ok, life is. With my VHS's, and computer disks and books and musics and projects and Gilmore Girls' and friends and thoughts and foamings about stuff and studies and criticisms and ideas... and love, too. I have a warm heart, you know. A complicated but a warm one.

Next I hope I will fall to sleep. Tomorrow I also start falling back to the normal life, after being quite on holidays for one month. I'll be working again with international students; somehow I am stuck with them, always in a way or another - and I have nothing to complain.

Ja tänään paistaa aurinko.

2008-08-07T11:47:00.003+03:00

Angsti vaimenee onneksi usein musiikilla ja hyvillä unilla ja aamulla pannukakkuja paistoi jälleen idealistinen nuori filosofi, joka uskoo voivansa sittenkin muuttaa edes jotain tässä maailmassa, ajatuksen voimalla.

"Mörköjä ja poliiseja o n olemassa. Ja kuiluja joihin voi tipahtaa. Voi paleltua kuoliaaksi ja lentää ilmaan ja pudota järveen ja saada luun kurkkuun ja vaikka mitä."
(Muumipeikko)

Kun aatteenpalo ahdistaa

2008-08-06T21:39:00.003+03:00

Joskus käy niin. Kun tuntuu, ettei oikein koskaan voi tulla ymmärretyksi, tai että turhaan sitä yksinänsä vaahtoaa, että on maailmassa vaan niin paljon kaikkea muuta ja ihmisten elämät vaan niin täynnä jo kaikista arkisista asioista, että miksi sitä kukaan oikein jaksaisikaan enää kiinnittää huomiota johonkin niin isoon kuin vaikkapa yhteiskuntaan, mille ei kuitenkaan oikein voi mitään. Miksi sitä jaksaisi yrittää katsoa laajemmalle, kun ihmisilmät on luotu näkemään vain muutaman metrin kerrallaan?

Ja mitä ihmettä minä teen, aloitan kuudetta vuottani filosofian opiskelijana? Julkipuolella ehkä pidetään fiksuna, mutta salassa jokseenkin kuitenkin maailmasta vieraantuneena.

Maailmanparantajilla on kovat ajat. Toisaalta meitä on paljon, ja teoriassa meitä jopa kuunnellaan. Puhua voi ja keskustella, myötäilläkin, mutta kun filosofit alkavat toimia, muut tulevat toppuuttelemaan. Ja katso, eiväthän läheskään kaikki filosofitkaan jaksa olla enää maailmanparantajia.

Ehkä alkaa iskeä tosielämä vasten kasvoja, kun vihdoin toivoisi tekevänsä jotain sen avulla, mitä on opiskellut nämä vuodet. Törmää oikeasti faktaan, että ehkä se onkin liikaa muille, ehkä itseään on turha kutsua yhteiskuntafilosofiksi, jos haluaa tulla ymmärretyksi. Akateemisissa piireissä saattaa kohdata jonkinlaista arvostusta, mutta heti yliopiston kynnyksen toisella puolen epäilyt heräävät. Kiva että hahmotat kokonaisuuden, mutta parempi kuitenkin että pysyt kirjastossasi.

Suututtaa. Ihan turhaan ehkä, mutta suututtaa silti. Onko tässä pakko alkaa opiskella vielä jotain käytännöllisempääkin, jotta yhteiskunnasta löytyisi paikka sille, joka osaa ajatella omilla aivoillaan? Kun luulee löytäneensä ehkä avaimia joihinkin ongelmiin, mutta kukaan ei kuule tai ota tosissaan. Kärjistän hurjasti, mutta oma on blogini.

Miksi yrittää ymmärtää yhteiskuntaa, miksi yrittää tuntea historiaa, miksi yleensä lukea tai ajatella mitään? Putkimiehiä tarvitaan kuitenkin enemmän, ja heidän työnsä jälki sentään näkyy heti. Itseasiassa meidänkin kylpyhuoneessa olisi tarvetta yhdelle. Alashuuhdeltu Kant kun tuskin laittaisi viemäriä toimimaan.

Vaahtoan minä silti, tietenkin, mutta joskus kaipaisi niin paljon edes pientä vastakaikua muulta maailmalta. Vaan kenellä olisi aikaa pysähtyä ajattelemaan?

Ensemble, c'est tout.

2008-08-03T18:47:00.006+03:00

Well, the rain keeps on coming down
It feels like a flood in my head
And that road keeps on calling me
Screaming to everything lying ahead

And it's a winding road
I've been walking for a long time
I still don't know
Where it goes
And it's a long way home
I've been searching for a long time
I still have hope
I'm gonna find my way home
(Bonnie Somerville: Winding road)

***

Jostain syystä teki mieli sanoa, että odottelen tässä syksyä. En kuitenkaan. Odotan vielä, että kesä tekisi hetkellisen comebackin, sillä ihan tarpeeksi koko ensi talven varalle ei vielä aurinkoa ja lämpöä tunnu saaneen. Toisaalta, riittääköhän mikään kesäauringosta lähtevä lämpö siihen, mitä kaipaan? Siihen, mitä kukaan meistä kaipaa. Ei varmaan. Odottelen ehkä sittenkin jotain muuta.

Yllä olevat laulunsanat kaikuvat päässä, kun katseltiin äsken naapurissa suosikkileffaani Garden Statea. Toivoa lienee aina lopulta, vaikka välillä ahdistaa enemmänkin (ja välillä vähemmän), kun ei oikein tiedä mihin ja miten on menossa. Viikonloppu on ollut hyvä ja tuntuu, että alkaa sittenkin olla voimia suunnitella syksyn töitä tulevalla viikolla.

***

Tuleeko maailmanloppu meidän aikanamme; saako niin kutsuttu sivilisaatio sen, mitä on kerjännytkin, jo lähivuosikymmeninä; voiko yksi ihminen mitään mihinkään vaikuttaa; mitä Amerikka ja Kiina ja Lähi-Itä meille oikein tulevat tekemään; onko Suomi sittenkään niin hyvä ja demokraattinen maa kuin uskotellaan; kenestä tulee seuraava presidentti (täällä tai muuallakaan); milloin tajutaan, ettei tieteestä olekaan jumalaksi; kaikkia näitä ollaan pyöritelty ystävieni kanssa viimeiset pari päivää. Eihän tuo valoisalta näytä, jos niin kuin politiikkaa lähtee tosissaan pohtimaan, mutta päätin silti jo kauan sitten, ettei nihilismiin vaan voi vaipua. Ehkä oma kädenjälki näyttää toisinaan surkean pieneltä ja oma jalanjälki tällä kutistuvalla maapallolla suhteettoman isolta, mutta jos kokonaan lopettaa yrittämisen, mitä jää? Siinä on aatteen ja palon ja suklaafilosofian alku.

Garden Staten ohella myös Amélie on suosikkejani elokuvien joukossa. Monella tavalla minä (ja useat muutkin) samaistun tuohon outoon tyttöön hieman eksyksissä elämässä. Olen ajatellut alkaa Amélien tavoin arkipäivän hyväntekijäksi. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä suurin osa meistä on sellaisia tavalla tai toisella. Välillä on vaan rohkeus hukassa, kun pitäisi toimia tai sanoa jotain ratkaisevaa, ja se on se, mihin haluaisin vaikuttaa jatkossa. Tai niin kuin Garden State: joskus sattuu niin paljon, mutta se on sentään elämää. Pitää uskaltaa elää.

***

Meinasin ihan tosissani lopettaa blogini pari päivää sitten, mikä lie kirjallinen itsetuhovietti päällä. Se kuitenkin herkiää, kun käy naapurin koiranpennun pureskeltavana. Pakko kertoa jonnekin siitä, kun on käsivarret syvillä naarmuilla, ja silti vaan pitää tuostakin otuksesta kovasti. Kertoa, että tiedän minäkin, jos jostakusta muustakin vaikka tuntuu siltä myös.

Että yhdessähän täällä ollaan, hamaan loppuun asti.

Palasia viime viikoilta

2008-07-30T23:11:00.006+03:00

1. Kulttuurienvälistä ystävyyttä.
Kun menen Ranskaan, ystäväni on ostanut minulle juustoa ja kurkkua aamupalalle, ja valkoisen peruspatongin sijaan kokojyväistä. Kun hän tulee luokseni, vaihdan ruisleivästä vaaleampaan ja etsin kaupasta marmeladeja ja pieniä jälkiruokia joka aterialle. Ruohonjuuritason kulttuurienvälistä yhteisymmärrystä.

2. Tapahtui Pariisin metroissa.
Kyynärpäätaktiikkaa, huonoa ilmanvaihtoa, ruuhka-ajan sardiinitunnelmia, vaunuun sisälle pistäyviä katusoittajia, jälkiruoka-crêpes'n syömistä, euroopansinisenä hohtavan Eiffel-tornin ohi ajamista, puisen hyllyn muuttamista asunnosta toiseen; lompakko täynnä pieniä kapeita lippuja.

3. Iltapäivä Jardin de Luxembourgissa.
Laukkuun hyvä kirja ja vesipullo, matkalla mukaan boulangerista ostettuja pikkuherkkuja. Ohi tenniskenttien, kiljahdusten ja naurun täyttämien lasten leikkipaikkojen, polkuautoratojen ja petangueta pelaavien vanhojen herrojen; Senaatin ja geometrisesti leikattujen puiden väliseltä alueelta kaksi vapaata tuolia (yksi istumiseen, yksi jaloille ja laukulle). Kulmien kurtistelua amerikkalaisille turisteille ja poliisin nappaamille nurmikontallaajille.

4. Lentokenttäelämää.
Myöhässä olevia koneita, ukkosmyrskyjä, turbulenssia pilvimuurin sisällä, lennonvaihtoja ja aikataulumuutoksia; vierustovereina saksalainen matkustelijapariskunta, japanilaisia liikemiehiä, lentopelkoinen latinopoika; minikokoisia vesipulloja, ovensa sulkevan kahvilan viimeinen patonki, lentokonetortellineja, stuertteina kaljut identtiset kaksoset; eksymisiä keskelle japanilaista koululuokkaa, keskelle suomalaisia turisteja, keskelle Euroopan suurinta lentokenttää. Välitilatunnelmaa ja aikaa lukea kansainvälisiä sanomalehtiä.

5. Latvian valkoiset hiekkarannat.
Merenrantakävelyissä on se huono puoli, että jossain vaiheessa on pakko tehdä päätös kääntyä takaisin. Ympärillä kilometreittäin valkoista pehmeää hiekkaa, hypnotisoiva merenpauhu, valtavat rannoilla lepäävät vesilinnut, yksittäiset auringonottajat, vapaudentunnetta ja paahdetta kirkkaansiniseltä taivaalta niin paljon kuin pää vain kestää.

6. Riian kesä.
Heinäkuisena lauantaina vanhankaupungin joka kulman takana on kirkko ja joka kirkon edessä kuvia ottamassa hääpari. Mukana kuvissa puluja, leivänmuruja, mukulakiviä ja kiinnostuneita turisteja.

7. Kotiinpaluu.
Parhaimmat ystävät, lettukestit, maailmanparannusta. Kun kotona odotetaan, on ilo tulla takaisin.

Viri viri tööt tööt.

2008-07-10T15:50:00.003+03:00

Ihan pakko oli vielä tuo mainita ennen lomalle lähtöä. Eilen se löytyi ystävän vanhoista vihkosista, minkä jälkeen olen väkisinkin hihitellyt sille milloin missäkin. Voi elämä mitä sanontoja sitä onkaan ollut.

NYT on työn alla ollut artikkeli kirjoitettu ja palautettu, koti siivottu, vaatteet ja tuliaiset pakattu ja tämä tyttö lähtöä vaille Ranskassa. Au revoir!

Almost on holidays

2008-07-04T18:21:00.003+03:00

It is one great feeling to sit down in front of my laptop without being guilty of not-studying. The exam came and went by, no brilliant world-changing replies today I am afraid but at least some usual theories at the end of the essay about how to make our society a better place.

After exam I found myself in downtown, strolling about in shops and making discoveries: a summer jacket of sixty euros for only five, books by Politkovskaja and Coelho, some naan-bread and mango soap. Pretty well for a spontaneous shopping tour.

One week from now and I'll be landing to Paris Charles De Gaulle once again, quite exactly one year after the last visit. I do enjoy my life in Jyväskylä at the moment but I would not feel whole without these possibilities to live my more international life as well from time to time. There is something about being again the Finn, the foreigner myself, too; talking in languages, making notes of those little things that make my normal every day life and that of my French friends' similar and different at the same time. Feeling that there is so much more to this world than just my campus life at home, more than just the way I am used to do everything, and when I am somewhere else I can feel to be a part of it all. It is the feeling of certain freedom, having other things to think about than at home, seeing life in a little different perspective. It is in no way easier life and even with good friends not without occasional cultural controversies but it is more open, more viewable, more seeing the real thing kind of a position I feel to have. There is no better or worse, it is just simply different - and essentially one part of me.

Before France I've got a couple of things to do, and time to see some friends and to pack, and then I am off. After Paris it will be another trip to Latvia with my family and I am already looking forward to see the Baltic neighbours for the first time. Think it is time to let the blog have its holiday too, and you as well. Have a good and sunny one, wherever you are!

Teema

2008-07-03T18:27:00.005+03:00

Sanat ei riitä kuvaamaan, kuinka kauniilta näyttää vaniljajogurtti suklaanruskeassa Teema-kipossa.

Eilisiltaisissa grillajaisissa yritin herättää yleistä keskustelua aiheesta mitä on tuli. Ystäväni lopulta pyysi paikalla ollutta fyysikkoa selittämään asian minulle, mutta lopputuloksena oli entistä hämmentävämpi keskustelu siitä, mitä on ilma, sähkö ja elektronit.

Sain tänä aamuna kaksi rokotusta ja molempikätisyydestä ei ole mitään hyötyä kun kumpaakaan ei tee mieli käyttää. YTHS:n terveydenhoitajatäti oli kuitenkin ihmisläheisen ammatin sisäistänein ihminen, jonka kanssa olen asioinut ja se pelasti muuten vähän väsähtäneen päivän. Kantaneeko inhimillisyyden voima sitten huomisen tentin yli, jää nähtäväksi.

Kant, Schlegel, Fichte, Hegel...

2008-07-02T15:06:00.002+03:00

...täällä maailman levottomin yhteiskuntafilosofi lukemassa tenttiin. Onneksi sentään sataa ja onneksi teevalikoimani on todennäköisesti kaupungin laajimpia, onneksi imuroitavaa riittää ja onneksi kaverit matkustaa niin paljon, että reissublogeja on luettavaksi tuntitolkulla. Ei pääse käymään aika tylsäksi kun katselee kirjaa pöydän kulmalla ja miettii kuinka mielenkiintoista olisikaan hallita kaikki tuo tieto.

* * *

Aikani kuluksi muutama palanen tosielämän filosofianopiskelijan arjesta.

Luennoitsija piirtää liitutaululle hatarahkon ympyrän.
-Tässä olisi nyt tämä todellisuus

Opiskelija: -Mulle tulee vieläkin tästä mieleen modernismi.
Luennoitsija: -Ei se mitään, ei meistä kukaan ole täydellinen.

Luennoitsija opiskelijoille: -Tämän teorian mukaan en olisi ollenkaan varma siitä oletteko te siinä. Toivon kuitenkin kovasti, että olette.

Luennoitsija kurssin alussa: -Kurssin aikana pohditaan erityisesti kysymystä siitä, mitä on totuus. Vai haluaisiko joku kertoa sen meille nyt heti?

* * *

Back to idealism, realism, criticism, scepticism, materialism, naturalism, transcendentalism, absolutism, subjectivism, mechanism, objectivism...

Dance dance dance

2008-06-30T00:37:00.005+03:00

Lisää blogi-itsepohdintaa. Tajusinpa tässä päivänä eräänä, että en ole koskaan kirjoittanut tanssista juuri mitään. Suurin syy lienee, että pidän monet maailmani mieluusti erossa toisistaan - mikä kuuluu kirjoittamiseen, kuuluu siihen, ja tanssijana olen jotain muuta. Toinen on ehkä se, että en jaksa uskoa lukijakuntaani niin laajaksi, että joukosta löytyisi niitä, jotka jaksaisivat kovin paljoa lukea peilin edessä kasvaneen perfektionistin tanssilöpinöitä. MUTTA koska olen itse löytänyt aivan uusia maailmoja eri blogien kautta, nyt sitä tanssiasiaa kuitenkin vähän; you've been warned.

Olen käyttänyt tanssiin elämästäni 19 vuotta, mikä on prosentuaalisesti aika suuri osuus. Sanon usein, että en ole koskaan oikein harrastanut mitään, kouluaikaista pianonsoittoa lukuunottamatta, ja jossain määrin se on totta, sillä tanssi ei ole ollut harrastus pitkiin aikoihin - voisi ehkä sanoa sitten ala-asteen. Nykyään se on suureksi osaksi myös työtäni ja lähestulkoon ainoa ala, johon minulla CV:ni perusteella on päivänselvästi työkokemusta. Kun on tehnyt jotain tiettyä asiaa yli kolme neljäsosaa elämästään, siihen syntyy väistämättä symbioosi. Tanssiminen on minulle pitkälti hengittämistä: välillä sitä tuskin huomaakaan, mutta yritäpä vain lopettaa.

Vietin juuri neljä päivää intensiivikurssilla, kun Jyväskylään harvinaista herkkua toi mahtava opettajapoppoo Suomesta, Ruotsista ja Perusta. Olen treenannut elämässäni noin yhdeksää tanssilajia, mutta silti tänä viikonloppuna onnistuin kokeilemaan paria aika uutta ja outoa. Dancehall ja street dance eivät edelleenkään ole ihan sitä ominta tyyliäni, eikä edes latinosambat ja -salsat, mutta kurssin showjazz-opettaja räjäytti tämän teknisen nykytanssijan ja irkkuopen pankin, eikä nyt auttaisi muu kuin päästä tekemään lisää lisää lisää. Sitten Jyväskylään muuton en ole paljon muuta kuin lillunut, pyörinyt, kierinyt, kääntynyt ja vääntynyt, hionut välillä tekniikkaa ja sitäkin enemmän impronnut nykytanssiopettajien johdolla, ja tuo positiivisella tavalla agressiivinen ja tehokas jazz vei jalat mennessään, kun nyt pitkästä aikaa vanhan lempilajini kimppuun pääsin. En ole ehkä ihan yhtä cool kuin ne, jotka juuri tätä vain asiakseen tekevät, vaan jonkin verran cool silti.

Treenasin nyt neljässä päivässä varmaan enemmän kuin koko viime syksynä, keväällä oli jo tietoisesti otettava aika omille treenitunneille. Opettaminen vaatii vastapainoksi omaa rauhaa panostaa tanssiin, sitä että joskus saa olla tunnilla ilman että on vastuussa mistään muusta kuin itsestään ja omasta tekemisestään. Olisiko tässä jotain samaa kuin siinä että psykologien pitää itsekin käydä psykologilla... Inspiroivien tuntien jälkeen valvon nyt öitä kuunnellen potentiaalisia kappaleita päästäkseni suunnittelemaan lupaamaani koreografiaa tanssijoilleni Helsingissä. Voisinpa väittää, että tänä vuonna syksyn irkkukisat näkevät jotain funkimpaa.

Internet infoaa

2008-06-24T00:06:00.003+03:00

Montesquieu, A.A. Milne ja Cary Grant ovat kaikki syntyneet 18. tammikuuta. Samoin minä, vaikkei wikipedia sitä maininnutkaan.

Jänniä paljastaa myös Väestörekisterin nimihakupalvelu. Se kertoi muun muassa, että Tarzan-nimisiä poikia on rekisteröity 1900-luvulla yksi, mutta Hilda-nimisiä jopa yhdeksän. Ja joskus 80-90-luvuilla on yksi tyttö saanut nimekseen Igor.

Sain taas yhden hyvän kirjan loppuun, ja nettilevottomuus iski keskiyöllä takkahuoneessa, kun koko muu talo jo nukkuu. Arvelin kuitenkin, että jollakulla sivuilleni eksyvällä saattaa olla samanlainen huumorintaju kuin minulla ja halusin jakaa nämä tiedot siksi nyt.

Siperiankurppa taitaa olla yhä Tohmajärvellä, kaukaisimmat bongaajat olivat saapuneet Briteistä ja Ranskasta asti. Tosin, Siperiasta oli tullut Suomeen myös tappajapunkki. Silti tekisi mieli matkata joskus Baikal-järvelle.

Sadas bloggaus

2008-06-23T17:23:00.005+03:00

Juhannus ja isän grillikatos eivät suoranaisesti ole innostaneet opiskelujen edistämiseen, mutta yritys on hyvä, kuten nytkin. Kesäsade ropisee ruokailukatokseen, kun iltapäiväkahvin emännöinnin jälkeen toin jälleen itseni, koneeni ja paperini ulos. Ilmassa on aatetta ja paloa, mutta tällä kertaa ei ahdista vain yhteiskunta, vaan myös oma elämä. Tätä neljännesvuosisadan kriisiä on kestänyt jo hyvän aikaa koko kevään.

Haluaisin olla kirjailija, valokuvaaja, tee'län omistaja ja käsityöläinen. Haluaisin matkustaa, tehdä töitä jonkin järkevän hyväksi ja parantaa maailmaa. Haluaisin välillä tanssia kokopäiväisesti ja välillä rientää kriisialueille tekemään kaikkea mitä vain voidaan tarvita, haluaisin olla lämmin perheenäiti ja ylpeä kartanonhaltija. Välillä ahdistaa, että pitäisi jo tehdä ratkaisuja. Välillä tunnen itseni hurjan vanhaksi, koska tanssijoilla on niin tapana, enkä ole enää viidentoista.

Sitten katson K-70 -ohjelman loppukonserttia ja tajuan, että vielä kahdeksankymppisenäkin voi alkaa rock-laulajaksi.

* * *

Tosiaan sadas bloggaustekstini. Vastauksia ei ole vielä löytynyt, mutta kysymyksiä on varmasti enemmän. Hyvä niin.

Keskikesä ja keskittymisvaje

2008-06-19T17:40:00.006+03:00

Jos minulta kysytään, kurppa lienee yksi sympaattisimmista linnunnimistä. YLEn uutissivun mukaan harvinainen siperiankurppa vetää väkeä Tohmajärvelle bongaamaan itseään. Minä taas tein joskus kauan sitten animaation, jossa oli rooleissa suklaakurppia. Nämä kaksi eivät tietysti liity toisiinsa mitenkään, mutta paremman puuttessa ajattelin infota asiasta täällä.

Tuulinen Jyväskylä jääköön taakse, tänäänkin tuli lähinnä paistateltua päivää Ilokiven terassilla ja hamstrattua mehuja lähikaupan remonttityhjennysmyynnistä. Pieni ja teollinen, mutta vehmas ja vihreä saarikaupunki kutsuu jälleen perhejuhannuksen viettoon. Jospa ne opinnot edistyisi siellä, isän grillikatoksen varjossa.

Neljä oikeaa ja yksi vasen

2008-06-18T15:36:00.006+03:00

Lueskelin Vancouverin nettilehtiä ja silmiin osui The Vancouver Sunin juttu jo viidennestä irrallisesta ihmisen jalasta, joka on huuhtoutunut rannalle sitten viime elokuun. Tämä viimeisin eroaa edellisistä neljästä siinä, että se on vasen. Poliisin mukaan on normaalia, että tähän aikaan vuodesta ihmisen osia huuhtoutuu rannikolle, erikoisen tapauksesta tekee se, että kyseessä oli jälleen jalka. Poliisi arvelee, että jalan DNA:n tunnistamiseen saattaa mennä jonkin aikaa, sekä sen selvittämiseen, kuuluuko jalka jollekin kadonneeksi tiedetylle henkilölle tai onko se mahdollisesti pari jollekin näistä neljästä aiemmin rantautuneesta jalasta.

Uutinen kuulostaa täysin absurdilta kauhutarinalta, mutta sitä kai se teettää joskus, jos asuu Tyynenmeren reunamilla. Keski-Suomen järvet tuntuvat vaihteeksi aika mukavan vaarattomilta.

Google, joka ei kumarra ketään eikä mitään, on poiminut jutusta kaiken oleellisen ja mainostaa heti sen alapuolella korkokenkiä ja lenkkareita.

Today...

2008-06-16T23:51:00.003+03:00

...I decided to change my bank, just had it enough even though I normally try to be patient (and also am too lazy to figure out all the paper stuff I should do for this kind of things). But sometimes we need revolutions, smaller and bigger. Thanks to my French friend who encourages me to show my "dark face" when needed.

...I did not study German idealism as I should have but made good plans for it for tomorrow. Back to our winter habits with my philosopher friend, we decided to meet at the library cafe in the morning. To make it differ from our ordinary studying together sessions, we'll take the summer into account and go out. Maybe the lovely scent of trees and blooms together with the ongoing chirpy chirp around us will help me to understand Heidegger faster, don't you agree?

...I learned two different ways to throw a frisbee. And liked it so much that I think I will attend the second beginners' class tomorrow. Since swords and fencing classes have still been avoiding me, this is at least a new summer hobby to learn.

...I read some blogs and wondered about all the things people ever decide to write about. Just to rebel I felt I should finish my blog right now. But no. Live and let live - write and let write. I write nonsense, too, but who doesn't like it, don't have to read it. Life is hard but at least simple.

...I finally got myself the tickets to go back to one of my favourite cities in the world. Paris, je reviens encore!

On tullut luettua vähän uutisia viime aikoina...

2008-06-15T17:04:00.003+03:00

...ja tekisi mieli vaahdota jälleen muutamasta yhteiskunnallisesta epäkohdasta.

Ihminen vs. byrokratia -ottelua on taas käyty urakalla, kun on pohdittu käännytetäänkö vanha sairas nainen pois täältä, missä hänellä on ainoa tukihenkilö ja auttaja tyttäressään. EU:n ulkopuolisten perheenjäseniksi lasketaan vain puoliso ja lapset, mutta sellainenkin huomautus laissa oli, että jos henkilö on täysin riippuvainen omaisistaan, asia voidaan tulkita uusiksi. Lähes puhekyvytöntä vanhusta ei kuitenkaan pidetty täysin riippuvaisena, vaikkei kotimaassa olisi ketään huolehtimassa, ja koska sairaus johtuu "luonnollisesta iän tuomasta heikkenemisestä". Ja toki taustalla on myös pelko, että tulevat pian tänne muutkin joukolla nauttimaan Suomen sosiaalietuuksista. Tytär kuuluu kuitenkin kustantaneen kaikki hoidot tässä tapauksessa, joten tekosyy sekin. Kysehän on jälleen ihmisistä, toisista ihmisistä, oikeista ihmisistä, jotka on ihan samalla viivalla kuin minä ja sinä ja me. Joku hieman vaivaantunut virkahenkilö radiossa asiaa kommentoi, että viekää viestiä eduskuntaan, ei me mitään voida ja että kyllä tätä on yritetty tulkita ihan oikeudenmukaisesti. No ei. Tekisi joskus mieli alkaa virkahenkilöksi itsekin, se on varmaan vaan niin helppoa kun kädet on sidotut eikä tarvitse ottaa vastuuta mistään. Ei edes ihmisarvosta.

Toinen epäkohta: Lissabonin sopimus. Toistaiseksi ainoa sopimukselle punaista näyttänyt maa Irlanti on myös ainoa, jossa EU-sopimukset on altistettu kansanäänestykselle. Presidentti Halonen ei ollut tuloksesta yllättynyt ja kommentoi äärimmäisen fiksusti, että asia on vakava erityisesti koska Irlannissa päätöksen teki kansa, ei parlamentti. Vastaan äänestäneet eivät ehkä koe EU:n edustavan itseään niin kuin toivoisivat, ja tämän kaiken todistivat oikeaksi saman tien nuo armahat muiden maiden poliitikot, jotka alkoivat heti suunnitella, kuinka kiertää Irlannin vastustus ja jatkaa sopimuksen ratifiointia siitä huolimatta. Ja kukaan ei näe tässä moraalista ristiriitaa? Ei, kun pitää pelastaa EU kriisistä, jonka kanssa ei haluta tekemisiin. "Kyllä EU etsii kriisiin jonkin luovan ratkaisun, kuten aina ennenkin", toteaa Stubb. Politiikka on niin karannut tavallisten ihmisten käsien ulottuvilta, eikä kellään ole intoa sitä sinne päinkään palauttaa. Mutta pakko sanoa, että onneksi meillä on presidentti, joka näkee oikeita asioita. Jotenkin vaan pistää silmään, että tällä samaisella hetkellä kaksi muuta puoluetta ovat jo yhteistuumin ajamassa alas presidentin ulkopoliittista valtaa...

*************************************

Josko siinä olisi aatteenpaloa jälleen yhdeksi kerraksi kyllikseen. Palasin vihdoin keskiseen Suomeen perjantaina, ja löysin itseni vielä samana iltana tanssimasta djembe-rummuin säestettyyn reggaehen hassuissa, hiukan hippivaltaisissa pippaloissa. Lähdin alunperin vain katsomaan kämppiksen rumpuryhmän esitystä, mutta hauskaahan se oli. Pääkaupungista täytyy vielä mainita, että viimeisenä päivänäni siellä näin sekä Andy McCoyn että Apulannan. Ja minä olen oikeasti huono julkkisbongari. Toinen tosin olikin lavalla, ja toista taas olisi vaikeampi olla tunnistamatta. Mutta silti.

Omenapuun kukat on jo tippuneet ja Jyväskylään on tullut keskikesä. Huomenna on aika palata niin sanotusti sorvin ääreen, saksalainen idealismi odottaa.

Whatever tomorrow brings, I'll be there

2008-06-11T00:35:00.003+03:00

Sitä käy ylikierroksilla, kun jotain normaalista poikkeavaa tapahtuu. Olimme illalla ystäväporukalla kalifornialaisbändi Incubuksen konsertissa. Huippuhan se oli, varsinkin alkuosa, pitempäänkin olisivat saaneet soittaa, ja vaikka ehkä outoa, sain inspistä jälleen tanssiin. On vain niin mahtavaa nähdä lavalla ihmisiä, jotka uskovat siihen mitä tekevät ja nauttivat siitä. Silloin melkein mikä tahansa menee läpi, arvostan vain niin paljon hienoa esitystä, kokonaisuutta, intohimoa omaan työhön.

Helsingin -viikkoni on tehnyt hyvää ja siksipä päätin jäädä vielä nyt konsertin jälkeenkin muutamaksi päiväksi, vaikka jostain absurdista syystä Jyväskylän yliopiston kirjastoa tulikin ikävä tässä päivänä eräänä. Uskokaa tai älkää, haluaisin jo päästä graduni kimppuun. Olen jotenkin ehdollistettu opiskelulle.

Ja haluaisin jo päästä tekemään lyhytelokuvia. Ideoimme filosofiystävän kanssa taannoin eräänä pitkänä kahvilatuokiona mahtavan yhteiskuntakriittisen elokuvan, joka pohjautuu Gettierin probleemia havainnollistavaan lammasesimerkkiin. Enempää en voi tässä vaiheessa vielä paljastaa, mutta tulkaa sitten katsomaan, kun kuljemme elokuvafestarilta toiselle palkintoja vastaanottamassa.

PÄÄkaupungissa

2008-06-05T12:15:00.005+03:00

Helsingin rautatieasemalla tiivistyy modernin suomalaisen yhteiskunnan asukkaiden asenne. Kun MINUN kiireeni on tärkein, MINUN stressini suurin ja turhautumiseni ja odottamiseni vaivalloisin, kun MINÄ en nyt vain tänään jaksa näitä ympärilläni pyöriviä... niin mitä? No niitä toisia ihmisiä. Katsokaas elämää tämä vain on.

Huh. Viha-rakkaussuhteeni maamme pääkaupunkiin, synnyinkaupunkiini ja kolmanteen kotikaupunkiini nousee pinnalle, kun tanssi tuo minut tänne kesä toisensa jälkeen välillä pidemmäksi, välillä lyhyemmäksi aikaa. Kuljen päivittäin rautatieaseman läpi ja yritän parhaani mukaan luovia kiireisempien joukossa eteenpäin. Minähän en koskaan muista katsoa aikatauluja kun junat menevät niin usein, mieluiten kävelen korttelitolkulla, vaikka ratikatkin on keksitty ja kolmen minuutin välein kulkevaan metroon juoksemista hämmästelen aina uudestaan. Miltähän ihmisestä tuntuu elää päivästä toiseen, kun kärsivällisyys on niin tiukassa kuin täällä joillakin? Kun toiset ihmiset ovat vain taakka ja hidaste sille, että itse pääsisi eteenpäin omissa tärkeissä pyrkimyksissään? Mahtaa olla raskasta eikä ihme, että pinna on jo kireällä.

Kuitenkin, keskisuomalaisella maailmanparantajalla on useampiakin ystäviä ja kavereita täällä pätemisen luvatussa maassa, eivätkä he ole ollenkaan hullumpia, saati katso minua tai jyväskyläläistä aksenttiani oudosti. Maisemanvaihto tekee ihmiselle hyvää ja itsehän ei ympärijuoksemiseen tarvitse mukaan mennä. Vastarannankiiski kävelee tarkoituksella vähän hitaammin.

Nukkukaa pommiin menestyjät, lakatkaa hetkeksi pätemästä, ja nukkukaa hyvin!

Niin, ja kyllähän viha-rakkaussuhteeseen kuuluu myös se rakkaus. Pidän minäkin itseäni aina toisinaan joltain osin helsinkiläisenä.

Ei enää voikukanlehtiä

2008-05-30T10:59:00.002+03:00

Ikkunani edessä omenapuu puhkesi valkoiseen kukkaan tänään. Valkoinen on hyvä väri muistella sitä, mikä ei enää ole vaikka juuri vielä olikin. Eilen menetin pienen, mutta hyvin rakkaan ystävän, joka kuoli aamulla syliini. Ei vielä osaa ymmärtää, kuinka jokin vain liukuu meistä lopulta muualle, eikä sitä voi pysäyttää. Voimaton ja avuton olo, liian pieni olo oli olla siinä, pienen kuolleen marsuni vierellä.

Tänään omenapuun kukat muuttuivat vaalenpunaisista nupuista valkoisiksi. Tänään äidin piti hakea meidät kotikaupunkiin ja meidän piti istua kotitalon pihalla ja nauttia auringosta ja tuoksuista ja tuoreista voikukanlehdistä. Sunnuntaina piti olla viisivuotissyntymäpäivä tuolle pienelle otukselle, joka tuli perheeseemme samana päivänä kun minulle aikanaan käytiin vuokraamassa ensimmäinen oma asuntoni Jyväskylästä. Viisi vuotta on pitkä aika ihmisenkin elämässä, ainakin vielä minun ikäisen.

Ikävä jää, ikävä jää meistä pienintäkin, kun sitä on rakastettu ja pidetty perheenjäsenenä. Kun se on ollut se, joka otetaan syliin kun kaipaa lämmintä läheisyyttä, jota ensimmäisenä tervehditään kun palataan kotiin, jonka hyvinvoinnista on huolehdittu ja huolestuttu.

Lähden kyllä tänään kotiin kuten suunniteltu, mutta jouduin tekemään matkan Lillin kanssa jo eilen. Siellä on nyt kaksi tyhjää isoa häkkiä, yksi hyvin jyrsimällä remontoitu pieni hirsitalo, paljon marsunruokaa jota kukaan ei enää tarvitse ja pihalla saavat rauhassa kasvaa voikukanlehdet, jotka olisivat ilahduttaneet kiharaviiksistä ystävääni. Pöydällä kukkivat eilen poimimani siniset lemmikit.

Kova maailma ei ehkä osaa ymmärtää, mutta sinua ei unohdeta, rohkea pieni Lillimarsuni.

Aatetta ja paloa

2008-05-28T21:34:00.004+03:00

Viime aikoina on tullut pohdittua paljon taloudellista liberalismia. Useimmille lienee selvää, etten ole kyseisellä kannalla ja montaa ei ehkä epäilytä sekään, etteikö aatteenpalo iskisi helposti kun aiheesta tulee puhe.

Eilen keskusteltiin kouluarvosanoista ja etenkin käytösnumeroista. Kaikilla kilteillä tytöillä on tietenkin ollut kymppi, eipä tuota paljon tarvinnut kouluaikana edes miettiä. Opettajaystävämme valisti meitä, että nykyään pelkkä kiltteys ei enää riitä kymppiin. Jos olet rauhallinen ja siisti ja huolellinen, saat kasin. Jos viittaat ja autat muita, saat ehkä ysin. Kymppiin vaaditaan itsensä likoon laittamista, valmiutta esittää mielipiteensä, oli ne täsmälleen oikeita tai ei, esille tulemista. Ja kysehän on tosiaan lapsista.

Nousimme vastarintaan, entä jos oppilas on luonteeltaan ujo ja hiljainen? Tai entä jos dominoivammat, äänekkäämmät, luokan keskuudessa korkeaa mandaattia kantavat vievät muilta tilan sanoa oman mielipiteensä? Selittääkö opettaja perinteiselle kiltille, rauhalliselle ja tunnolliselle tytölle (tai miksei pojalle) että pahoitteluni, saat kasin (kuten aikoinaan pahimmat hulivilitapaukset), koska et markkinoi mielipiteitäsi luokan edessä? Edes ala-asteella ei saa enää olla rauhassa superhypertehoyhteiskunnalta.

Jo päiväkoti-ikäiset (eli periaatteessa kaikki jo alle vuoden ikäiset lapset) syötetään kahdeksasta-neljään -putkeen. Sama jatkuu pitkin matkaa kouluun ja sieltä opiskeluihin kunnes ollaankin jo työssä. Omia suurimpia haaveitani lapsuudessa (polvipituisten hiusten ja identtisen kaksoissisaren lisäksi) oli olla kotona päiväkodin sijaan. Elää välillä ilman tuota tasaisen tappavaa rytmiä, jota tuntuu olevan täydellisen mahdotonta vastustaa nykymaailmassa. Se on mahdotonta, koska ilman rahaa on mahdoton elää. Ilman rahaa ei voi asua, ei syödä, ei juoda, ei peseytyä, ei vaatettaa itseään, ei tehdä yksinkertaisesti mitään. Ilman rahaa! Ja mitä on raha? Paperisilppua.

Kerran utopisoitiin ystävän kanssa, että alamme omavaraisiksi. Perustamme yhteisön, jossa jokainen tuottaa jotakin välttämättömyystarviketta ja sitten niitä vaihdellaan reilusti keskenämme. No, pian toki tarvittaisiin jokin mittapuu, millä perusteella näitä vaihdoksia toteuttaa ja kohta oltaisiin, vaikka sitten oravannahkojen kautta, jälleen rahassa. Miten on mahdollista, että värikkäät paperinpalaset hallitsevat elämäämme, syöksevät ihmisiä ahdinkoon ja nostavat toisia maailmanvaltaan? Ja ahdistaa ettei tästä kapitalismista tunnu pääsevän eroon sitten millään.

"Ihmisarvo myydään tänään halvalla pois" lauletaan jossain, ja se on jo tehty, miljoonasti. Jos et istu markkinoihin, et istu elämään. Nyt se alkaa jo koulussa. Numeroilla ohjaillaan lapsia, jotka ottavat arvosanansa kovin herkästi, vertailevat niitä keskenään ja muistavat ne vielä pitkään jälkeenpäin. Jos jo ala-asteella annetaan ymmärtää, että vain suupaltit ja jatkuvasti omia näkemyksiään asiasta kuin toisestakin esille tuovat ihmiset ovat niitä, jotka ansaitsevat parhaimman osan, ei tämä nykyinen yhteiskunnan linja ainakaan paremmaksi muutu.

Ihmiset ovat erilaisia. Ihmiset ovat inhimillisiä. Nytkö halutaan lapsetkin (vanhempiensa lisäksi) polttaa loppuun stressaamalla, että kun et ole tarpeeksi pätevä ja pirtsakka? Se kun on niin trendikästä, tuo burn-out. Kyllä minäkin tiedän.

Jospa vain heitettäisiin markkina-arvo nurkkaan ja kaivettaisiin ihmisarvo kaapista. Jospa vain annettaisiin jokaisen olla erilainen, omanlainen, inhimillinen ja tehdä parhaansa ihan omista lähtökohdistaan. Jospa vain tukittaisiin joskus suut niiltä, jotka ovat jatkuvasti äänessä, ja kuultaisiin, mitä hyvää ovat löytäneet ne, jotka osaavat olla myös hiljaa.